Televisiosta ja teatterista musiikkielokuvan pariin

Televisio- ja teatteriohjaamisen konkari Neil Hardwick on tehnyt ensimmäisen elokuvansa. Teoksen lajityyppi on suomalaisittain harvinainen: kyseessä on musikaali, jonka ytimen muodostaa tunnettujen uusien ja vanhojen kotimaisten pophittien kimara. Kappaleita yhdistävänä juonirunkona toimii Sakari Topeliuksen satu Adalmiinan helmi nykypäivän Helsinkiin päivitettynä.

Tarinassa äitinsä pikkutyttönä menettänyt ja ministeri-isänsä hemmottelema Ada (Elli Vallinoja) saa muistinmenetyksen lakkiaisbileidensä jälkeen ajamassaan kolarissa. Hän pestautuu sairaalaan siivoojaksi tietämättä kuka on ja tapaa sattumalta Tonin (Chike Ohanwe), johon rakastuu. Käy kuitenkin ilmi, että Ada on törmäyksellään aiheuttanut tämän isän kuoleman. Pohdinnan kohteena ovat siis aikuistumisen, rakkauden ja anteeksiannon vaikeat kysymykset.

Haave omasta elokuvasta

Hardwick kertoo, että ajatus musikaalista oli jo valmiina hänen tullessaan mukaan projektiin. Kaikki alkoi tapaamisesta tuottaja Jarkko Hentulan ja käsikirjoittaja Katja Kallion kanssa helsinkiläisessä kahvilassa, missä he esittelivät elokuvan idean hänelle:

Heillä oli mielessään ”lihaksikas” tarina, joka tapahtuu nyky-Suomessa. Paitsi että siinä olisi voimakkaita tunteita, teoksessa myös laulettaisiin ja tanssittaisiin eli se olisi musiikkielokuva. Idea kiinnosti minua kovasti.

Kyseessä oli samalla Hardwickille uusi aluevaltaus. Miltä tuntui hypätä tv- ja teatteritöistä valkokangaselokuvan ohjaajan pallille?

No makealtahan se tuntui. Tämä on ollut pitkäaikainen haaveeni, mutta kaikki aikaisemmat yritykseni ovat kaatuneet ennen kuvausten alkamista. Suurin ero televisioon verrattuna oli, että pikkutarkkojen asioiden tekemiseen oli käytettävissä nyt valtava määrä kalustoa ja tekniikkaa. Elokuvaa kuvattaessa myös työn laatu korostui toisin kuin televisiossa, missä tärkeintä on vain saada kuvatuksi tietty määrä ohjelmaa aikataulun mukaisesti.

Musiikkielokuvan konsepti

Musiikkielokuvan taitajat ovat Suomessa harvassa. Hardwick arvelee tulleensa valituksi teoksen ohjaajaksi juuri aiemman kokemuksensa perusteella.

Tuottaja Hentulalla ei ilmeisesti ollut mielessä elokuvalle ohjaajaa ennen kuin keksi soittaa minulle. Paitsi että olen tehnyt musikaalia teatterissa, olen myös ohjannut televisiolle eli ymmärrän jotakin kuvaustekniikasta ja kuvakerronnasta. Olin näin ollen sopiva valinta tehtävään.

Elokuvassa vuorottelevat puhutut jaksot sekä päähenkilöiden esittämät uusintaversiot tunnetuista kappaleista tanssikoreografioineen. Hardwick ei kuitenkaan osaa nimetä suoranaista esikuvaa tälle konseptille. Vertailukohdiksi hän mainitsee brittiläisen Dennis Potterin käsikirjoittamat tv-sarjat kuten Pennejä taivaasta (1978) ja Laulava salapoliisi (1986) sekä Baz Luhrmannin ohjaaman menestysmusikaalin Moulin Rouge (2001):

Lainasin Potterilta tavan käyttää musiikkia eri tunnetasojen ilmentäjänä. Toisaalta hän käytti meistä poiketen vanhoja äänitteitä, joita näyttelijät olivat laulavinaan. Luhrmannin elokuvassa taas on sama dramaturgia kuin meillä eli siinä kuullaan tunnettuja biisejä uudelleen sovitettuina. Teoksena se on kuitenkin puitteiltaan paljon meidän elokuvaamme suurempi.

Kappaleiden ja esittäjien löytäminen

Hardwickin mukaan elokuvassa soivia kappaleita valittaessa käsikirjoitukseen merkittiin aluksi ne kohdat, joihin tarvittaisiin jokin sävelmä. Tämän jälkeen mietittiin tekijäjoukon kesken kyseiseen tarkoitukseen sopiva.

Pystyin ikään kuin ”tilaamaan” sekä kohtauksen tunnelman että elokuvan dramaturgian kannalta sopivan kappaleen miettimällä, mistä syystä biisi kyseisenä hetkenä lauletaan ja mihin se puolestaan johtaa. Tämä kappaleiden valitseminen oli pitkällinen ja melko työläs prosessi.

Kappaleiden valitsemisen lisäksi haasteita tuotti myös sopivien laulutaitoisten nuorten näyttelijöiden löytäminen rooleihin:

Aikuisnäyttelijät olivat minulle entuudestaan tuttuja eli tiesin jo etukäteen kenet haluan elokuvaani. Nuorten kohdalla oli vaikeampaa, koska maassa ei juuri ole tämän ikäisiä ammattilaisia. Etsimme sopivia henkilöitä Idols-tyyppisellä kiertueella, minkä lisäksi Suomen roolituspalvelu tarjosi minulle ehdokkaita. Katsoin lopulta läpi lähes 400 kandidaattia löytääkseni haluamani.

Suomalainen ja englantilainen elokuva

Hardwickista muistetaan usein mainita, että hän on syntyjään britti, vaikka on nykyään jo ehtinyt asua valtaosan elämästään Suomessa. Kummasta maasta hän itse kokee saaneensa enemmän vaikutteita ohjaajana?

Ehkä Englannista, koska taiteessahan ihminen käyttää sitä, mitä on kokenut lapsena ja nuorena. Toisaalta olen oppinut kaiken aihetta koskevan teknisen tietouteni Suomessa. Keskustelen elokuvanteosta mieluummin suomeksi kuin englanniksi, koska en löydä oikeita termejä äidinkielelläni.

Suosikkiohjaajistaan Hardwick mainitsee englantilaisen Mike Leigh’n, joka on tunnettu improvisoivasta tyylistään ja kadunmiehen elämää kuvaavista teoksistaan. Suomalaisista tekijöistä vaikutuksen on puolestaan tehnyt Mika Kaurismäki.

Leigh kiinnostaa minua valtavasti, koska hänellä on ihan eri tapa tehdä elokuvia kuin muilla. Ylipäätään rakastan brittileffoja, jotka kuvaavat Pohjois-Englantia ja työväenluokkaa, koska ne ovat osa lapsuuttani ja siksi nämä teokset liikuttavat minua helposti. Toisaalta minulla on suomalaisiakin lempielokuvia, esimerkiksi Kaurismäen Rosso on minusta mielettömän hyvä leffa.

Jatkoa seuraa?

Esikoiselokuvan tekeminen oli Hardwickin mukaan niin upea kokemus, että olisi valmis tekemään lisää, mikäli vain saa siihen mahdollisuuden. Ohjaaja on siis musikaaliinsa enemmän kuin tyytyväinen.

Elokuvasta tuli hyvä, parempi kuin kuvittelin. Mikään elokuva ei tietenkään ole täydellinen ja tässäkin tapauksessa on asioita, joita muuttaisin jos voisin. Mutta en missään nimessä häpeä lopputulosta.

Lue myös