Dokumentaarista fiktiota

Eläville ja kuolleille on Pietarsaaressa vuonna 1986 tapahtuneen, traagisen onnettomuuden jälkimaininkeihin keskittyvä, ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Paljakan viimeisin työ. Elokuva on surukuvaus, jossa käsitellään lapsen ja veljen menetyksen mukanaan tuomia tuskan ja syyllisyyden tunteita, ja niiden seurauksia. Paljakan aiempiin töihin kuuluvat muun muassa elokuva Veturimiehet heiluttaa (1992) ja tv-sarjat Kotikatu ja Lottovoittajien maa.

Raskas aihe perustuu siis tositapahtumiin, joten hienotunteisuus on ollut Paljakan mukaan ensiarvoista paitsi asian esille ottamisessa, mutta myös sen työstämisessä. Hän sanoo kiinnostuneensa aiheesta nähtyään sitä käsittelevän haastatteludokumentin televisiossa. Ensiaskeleen ottaminen, eli yhteydenotto Karfin perheeseen olikin aluksi hermostuttavaa:

– "Kynnys oli olemassa... kädet tärisivät ensimmäisen puhelun aikana, mutta uteliaisuus kuitenkin rohkaisi. Prosessi lähtikin luontevasti liikkeelle ensitutustumisen jälkeen."

Koska Paljakka kertoo itsekin menettäneensä läheisiään, itse asiassa kaksi veljeään eri onnettomuuksissa, halusi hän selvittää motiivinsa perheelle. Yksi syy elokuvan tekemiseen onkin ehkä ollut halu ymmärtää hänen omien vanhempiensa kokemaa menetystä. Useiden tunnustelevien keskusteluiden jälkeen, Karfin perhe ilmaisi kiinnostuksensa elokuvan tekoa kohtaan ja toimi Paljakan mukaan hyvänä yhteistyökumppanina käsikirjoituksen laatimisessa.

Vain vierailemassa

Elokuvan tekeminen oli yhteensä neljän vuoden prosessi, joista kaksi ja puoli vuotta meni käsikirjoituksen laatimiseen. Käsikirjoituksen muokkaaminen yhdessä perheen kanssa oli Paljakan mukaan kieltämättä henkisesti raskasta, mutta hyvin antoisaa ja hedelmällistä. Itse kuvaaminen sujuikin sitten helpommin. Paljakka halusi kuitenkin laittaa itsensä elokuvantekijänä syrjään.

– "Sanoin itselleni, että yritä lähestyä tätä aihetta kuten dokumentin tekijä lähestyy dokumentin aihetta, älä keksi itse mitään. Koska kaikki mitä olisin voinut keksiä, olisi ollut joistain muista elokuvista, tai näytelmistä, tai kirjoista."

Yritys tehdä tavallaan dokumenttielokuvaa ja löytää todellisuudesta elokuvan detaljit, tarinan aihiot ja kohtaukset, osoittautui hyväksi metodiksi. Todellisuuden tapahtumat ovat Paljakan mukaan paljon mielenkiintoisempia, kuin mikään mitä hän olisi itse voinut keksiä. Nyt todellisuus tarjosi perheen kautta todellisen maailman ja kokemukset.

Tarinan rakenne oli käsikirjoitusvaiheessa aluksi hämärän peitossa, koska henkilöhahmot ja yksityiskohdat nousivat tärkeimmiksi. Kuvausvaihe oli kuitenkin perinteistä elokuvan tekemistä, jossa oli otettava huomioon surutalon rytmi kuvauksessa ja leikkauksessa.

– "En kuvittelekaan pystyväni kuvaamaan sitä, miltä lapsen menettäminen tuntuu, siis niiden ihmisten oikeata kokemusta. Voidaan vain katsella vierestä, olla lähimmäisinä heidän kokemuksissaan, mutta ei voida astua heidän saappaisiinsa."

Paljakka halusi tuoda esille hiljaisen, rauhallisen tunnelman, tarkkailla asioita vierestä myötätunnolla. Kysymys oli vain vierailusta perheen luona.

Yksilökuvaus, ei yhteiskunnallinen elokuva

Paljakka päätyi kuvaamaan enemmän perheen ja henkilöiden yksityistä surutyötä, ei niinkään yhteiskunnallista vastuunottoa tai sen puuttumista. Jos näkökulma olisi ollut toinen, miten elokuva olisi muuttunut?

– "Siitä olisi tullut yhteiskunnallinen elokuva yhteiskunnan väärinkäytöksistä. Se ei olisi enää ollut elokuva turvaverkkojen riittämättömyydestä tai toimimattomuudesta, ei enää surukuvaus tai lohdutuselokuva."

Paljakan mukaan, kun Gösta Karfin kirjaa lukee, huomaa, että tapa miten suru muuttaa ihmisen elämää, on valtavan moninainen. Koko yhteisö muuttuu surevan ihmisen silmissä, näkökulma maailmaan muuttuu kokonaan. Tähän ohjaaja halusi keskittyä, sisäisten tuntemusten ja niiden ulkoisten ilmaisukeinojen ja -tapojen tarkasteluun. Teatterielokuvan pituus oli pakko ottaa huomioon – ohjaajan täytyi siis rajata, jotta hän pääsisi syvälle henkilöihin ja heidän kokemuksiinsa.

Suru on pitkä prosessi

Kriisipsykologi Salli Saari kertoo tutkimuksissaan, että yhteiskuntamme paineet nopeaan toipumiseen ja normaaliin käyttäytymiseen ovat kovat. Paljakka allekirjoittaa Saaren kommentin itse surutyötä käsittelevän elokuvan tehneenä.

– "Suru ei ole mikä tahansa tunne. Suru on prosessi, ja se prosessi on pitkä. Suru vuoden kuluttua on eri asia kuin suru kolmen tai kymmenen vuoden kuluttua."

Läheisen menetys on sellainen asia, jonka ihminen muistaa koko loppuelämänsä, jota hän suree loppuikänsä jollakin tapaa. Mitään tunteita ei pitäisikään padota liian syvälle. Parhaiten surutyössä pärjäävät sellaiset ihmiset, jotka antavat tunteiden tulla, kykenevät puhumaan surustaan.

Tämä seikka ilmeneekin hyvin Eläville ja kuolleille -elokuvassa, jossa perheen äiti Marja (Katja Kukkola) suree poikansa kuolemaa ympäröivän yhteisön mukaan jopa liian näkyvästi ja pitkään. Perheen isä Jaakko (Hannu-Pekka Björkman) puolestaan yrittää olla tuki ja turva niin vaimolleen kuin toiselle pojalleen, murtuen kuitenkin lopulta puhumattoman surun taakan alla. Tehokkuusajattelu tai -normit eivät sovikaan Paljakan mukaan suruprosessiin.

– "On olemassa kaksi tragediaa: se tragedia mitä tapahtui ja toinen tragedia on se, että näiden ihmisten suru unohdetaan ja sivuutetaan."

Eskapismia ja taidetta

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien vastakkainasettelu viihteen ja vakavamman elokuvan välillä. Saavatko raskaat aiheet tarpeeksi tilaa elokuvakulttuurissa ja mediarepresentaatioissa?

– "Nythän tässä olisi hyvä paikka sanoa, että ei saa, taidetta sorretaan, mutta minä olen nyt ollut elokuva-alalla 20 vuotta, ja olen nähnyt monen ajan tulevan ja menevän. Suomalaisen elokuvan kentässä on tärkeätä, että tarjonta on monipuolista. Ei voi sanoa vilpittömästi, että viihde-elokuvia olisi tehtävä vähemmän."

Kun Paljakka palasi joululomalta ja Aasian katastrofi oli pahimmillaan, meni hän itse katsomaan Keisarikunta -elokuvaa, koska halusi päästä pois siitä mediapyörityksestä, joka koski tätä katastrofia. Nostalgia ja viihde auttavat, kun on ahdistunut tai masentunut ja haluaa saada paremman mielen. Eskapismilla on siis eittämättä oma tilansa.

Taidetta ei voi kuitenkaan kokonaan vaihtaa Paljakan mielestä viihteeseen, koska silloin elämän ja ihmisten silmien väliin muodostuu tietynlainen huntu tai kulissi, joka estää näkemästä todellisuuden.

– "Nuorista näkee nykyään sen, etteivät he välttämättä näe elämää sellaisena kuin se on, ja omakin elämä alkaa tuntua vieraalta kun sitä katsotaan viihteen silmin ja mietitään miksi elämä on niin tylsää. Uskon siis, että elokuvalla on taiteena oma tehtävänsä meidän yhteiskunnassamme."

Elokuva voikin olla ihan yhtä hieno taidekokemus kuin teatterissa käynti tai hyvän kirjan lukeminen. Paljakka halusi tehdä tämän elokuvan taideteokseksi, että se puhuttelisi elokuvan keinoin suoraan katsojia. Surun tai pahan olon kuvausta ei pitäisikään kietoa viihteen huntuun, vaan näyttää puhtaasti sitä, mitä se todellisuudessa on. Hetkittäistä selviytymistä.

Paljakalla on pitkä ja raskas prosessi takanaan, joka on kuitenkin ollut hänen mielestään hyvin antoisa. Kansainvälistä tunnustustakin on tullut. Eläville ja kuolleille -elokuva valittiin Berliinin elokuvajuhlien kansainvälisiin laatuelokuviin keskittyvään Panorama Special -sarjaan 17 muun elokuvan rinnalle. Ohjaaja vastaakin väsyneen, mutta tyytyväisen oloisena kysymykseen siitä, mitä hänellä on seuraavaksi tähtäimessä.:

– "Kerään voimia ja katsotaan sitten, mitä hatusta löytyy".