Eläville ja kuolleille kotikatsomo

Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla lukuisia palkintoja voittanut Eläville ja kuolleille kuuluu elokuviin, jotka on kehuttu puhki. Draamasta on kuultu niin paljon, että vaikka kommentit positiivisia ovatkin, ei elokuvaa tule katsottua. Vastareaktio lyö läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun mieleen muistuu elokuvan traaginen tarina. Näin surullista elokuvaa ei tule kovin helposti katsottua.

Murheellinen tarina seuraa nuoren perheen selviytymiskamppailua tarhaikäisen poikansa menettämisen jälkeen. Omakotitalon pihalla sattunut onnettomuus heilauttaa niin isän, äidin kuin isoveljenkin elämät pois raiteiltaan surutyön työllistäessä kaikkia täysipäiväisesti. Kukin heistä käsittelee surua omalla tavallaan, kuka itkulla ja lohduttomuudella, kuka arkiaskareisiin tukeutumalla. Menetyksen lohduttomuus ja selviytymisen vaikeus kuitenkin vain korostuu lähiympäristön neuvottomuudesta ja tukiverkoston puutteesta.

Elokuvan kerronta, samoin kuin sen värimaailma, on yksinkertaisen kaunistelematonta. Surutyön tunnemyrskyissä liikkuva tarina saakin tukea harmaissa viihtyvästä kuvasta, joka ikään kuin heijastaa tunteiden sävyjä. Sekamelskaisiin tunteisiin, jotka vaihtelevat surusta pelkoon, ahdistuksesta toivottomuuteen ja suuttumuksesta vihaan, tuo ryhtiä myös erinomaiset näyttelijäsuoritukset. Nuori Johannes Paljakka tekee hienoa työtä roolissaan veljensä menettäneenä Timona, ja Hannu-Pekka Björkman sekä Katja Kukkola ovat päässeet syvälle roolihenkilöidensä vanhemmuuteen. Äärimmäisyyksiin menevistä reaktioista huolimatta suru tuntuu aidolta, ja lohduttoman menetyksen kuilu tulee elokuvassa todeksi.

Taidokkaan näyttelemisen rinnalla tuntuu kamalalta, että tarina etenee itse asiassa aika ennalta arvattavalla tavalla. Syy ei kuitenkaan ole käsikirjoituksen, jonka eteen on selvästi tehty paljon työtä. Itse asiassa tarina pohjaa tositapahtumiin 1980-luvun lopun Pietarsaaressa, ja elokuvan käsikirjoitus on kirjoitettu tiiviissä yhteistyössä tuolloin lapsensa menettäneen Karfin perheen kanssa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Paljakka onkin upealla tavalla onnistunut pääsemään niin syvälle Karfin perheen kokemuksiin, että hän on saanut vangittua aidon surutyön psykologiset prosessit käsikirjoitukseen ja sitä kautta elokuvaan.

Tarinan ennalta arvattavuus johtuukin ehkä siitä, että murheelliset tarinat ovat meille niin tuttuja omasta elämästämme. Arkemme on iltauutisia myöten pullollaan suru-uutisia, ja jonkinlaisen menetyksen on kukin meistä varmasti kokenut tai ainakin lähistöllään nähnyt. Siksi Eläville ja kuolleille on kaikessa realistisuudessaan ja todenmukaisuudessaan jollakin tavalla pettymys. Vaikka kyseessä on hieno elokuva, se ei tarinan luonteen vuoksi onnistu tarjoamaan sitä irtiottoa todellisuudesta, jota elokuvaelämykseltä kaipaamme.

Elokuvan puolesta on kuitenkin todettava, että Kari Paljakan motiivit elokuvan tekemiselle ovat olleet ihailtavat. Hän on elokuvassaan halunnut paitsi käsitellä omia kokemuksiaan kahden veljensä menetyksestä, myös ymmärtää vanhempiensa kokemaa surua. Samalla Paljakka tarjoaa monille muillekin avaimen surun – ja elämän – monimuotoisuuden ymmärtämiseen.