Rikoselokuvasta hiljattain kirjan tehnyt Peter von Bagh totesi Stillerin ohjelmassa, että puhdaspiirteinen rikoselokuva on Suomessa harvinaisuus, sillä ulkomaisten esikuvien suora kopioiminen johtaa epäuskottavaan leikkipyssygangsterismiin. Romanovin kivet (1993, O: Aleksi Mäkelä) oli surullinen esimerkki moisesta rimanalituksesta. Rikoselokuvan lajityyppikuvaston upottaminen suomalaiseen arkielämään näyttää olevan yllättävän hankalaa. Siitä huolimatta rikos on tietysti keskeisiä aiheita suomalaisen elokuvan historiassa. Yöjuna välttää aiheen pahimmat karikot ja onnistuu olemaan kohtalaisen uskottava ja miellyttävällä tempolla etenevä jännityselokuva. Se on kaukana merkkiteoksesta, mutta myös kaukana pohjanoteerauksesta.

Tavarajuna on törmännyt rajusti yhteen kuorma-autoon kanssa tasoristeyksessä. Tutkijalautakunnan saapuessa paikka on kuin pommitusten jäljiltä. Lautakunnan nuorimmalle jäsenelle Ari Nykäselle (Santeri Kinunen) onnettomuus on näytön paikka, ja hän alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Ari ajautuu pian vaaralliselle sivuraiteelle ja törmäyskurssille lautakunnan johtajan kanssa.

Missä on kuorma-auton kuljettaja? Miksi juna on noudattanut vaarallisten aineiden kuljetusmääräyksiä, vaikka rahtikirjan mukaan lastina on ollut vain lannoitteita? Miksi kaunis toimittajatyttö näyttää tietävän onnettomuudesta enemmän kuin lautakunta? Pian Ari huomaa olevansa asemassa, josta selviytyäkseen hän joutuu vaarantamaan perheensä, uransa ja henkensä.

Nokkava junaturmatutkija pulassa

Santeri Kinnusen esittämä junaturmatutkija kuvataan appiukkonsa avulla uraputkeen päässeeksi jupiksi, joka joutuu tutkimusten aikana ensin etääntymään perheestään ja sitten lopulta ottamaan vastuun siitä. Kinnusella on omat ihailijansa, ja vaikkei allekirjoittanut suoranaisesti kuulu heihin, on todettava, ettei elokuva kaadu Kinnusen roolisuoritukseen. Tosin se ei myöskään nouse mitenkään siiville sen myötä. Åke Lindman tekee taas luotettavaa jälkeä takakireänä appiukkona.

Junaturman selvittely antaa melko uskottavan pohjan jännitystarinan kehittelylle. Urbaanina jännärinä Yöjuna koettaa hyödyntää kasinopelin jälkeistä krapulaa osoittamalla, että panosten kasvaessa rötösherrojen peliin astuu kähminnän ohella myös väkivalta. Lopulta junaturman takaa paljastuu ihmeellinen vyyhti, jossa on osallisia Saddamia ja ekoterroristeja myöten.

Kelvollista, mutta vähäveristä

Yöjuna perustuu Markku Niinivaaran romaaniin "Pimeä vuodenaika". Liekö syynä vankka kirjallinen pohja tai hyvin rustattu käsikirjoitus, joka tapauksessa Yöjuna ei pahemmin sorru suomalaisen elokuvan helmasynteihin, dialogin jäykkyyteen tai kerronnan pysähtyneisyyteen. Tarinaan ei ole myöskään ympätty mitään tarpeettomia takaa-ajoja tai tahattoman koomisia yllätyskäänteitä. Yöjuna kulkee siis raiteillaan kohtuullisen kivuttomasti, itse asiassa loppua kohden kerronta tiivistyy paremmaksi kuin mitä vaisuhko alku antaisi odottaa.

Pitääkö suomalaista elokuvaa verrata muihin suomalaiseen elokuvaan vai kansainväliseen elokuvatarjontaan? Suomalaisena elokuvana Yöjuna on melko onnistunut teos, sillä se onnistuu säilyttämään jännittävyytensä eikä katsojan tarvitse edes kiusaantua sitä katsoessa. Lisää vastaavia ja mielellään rohkeampiakin pelinavauksia soisi näkevän enemmän. Sen sijaan ulkolaisiin elokuviin verrattuna Yöjuna on kovin kalpea ja vähäverinen. Kaapelikanavat ovat pullollaan tällaisia ammattirutiinilla tehtyjä keskitason jännäreitä.

* *
Arvostelukäytännöt