The Words – Pariisin sanat kotikatsomo

Rory Jansen (Bradley Cooper) on päättänyt tulla kirjailijaksi. Ainoa ongelma on, ettei miehen lahjakkuus tunnu riittävän julkaisukynnyksen ylittämiseen. Yhtäkkiä Roryn käsiin tipahtaa loistava käsikirjoitus. Se on ollut kätkettynä vanhaan salkkuun, jonka Rory ja hänen vaimonsa (Zoe Saldana) ostavat häämatkaltaan Pariisista. Rory naputtelee käsikirjoituksen puhtaaksi tietokoneellaan ja päätyy lopulta julkaisemaan sen omissa nimissään.

Näyttelijä Brian Klugmanin (Felicity, Frasier) ja Lee Sternthalin esikoisohjaus The Words – Pariisin sanat (2012) perustuu kaksikon omaan käsikirjoitukseen. Elokuvan rakenne ei ole aivan helppo. Rory Jansenin tarinan on kirjoittanut Clay Hammond -niminen kirjailija (Dennis Quaid), joka lukee teostaan ääneen luentosaliin kerääntyneelle kuulijakunnalle. Roryn omissa nimissään julkaiseman käsikirjoituksen taas on kirjoittanut Jeremy Ironsin näyttelemä, nimettömäksi jäävä mies, jonka tarina sisältyy niin ikään Hammondin romaaniin.

Metafiktiiviset elokuvat ovat usein vähän vaikeaselkoisia. The Words ei kuitenkaan kompastu omaan näppäryyteensä vaan johonkin ihan muuhun. Sisäkkäisiä tarinoita kuljetetaan selkeästi toisistaan erottuvina, eikä totisessa kerronnassa ole jälkeäkään sellaisesta älyllisestä metakikkailusta, josta esimerkiksi Charlie Kaufman tunnetaan.

The Wordsin ongelma on pikemminkin oivaltavuuden puute kuin sillä elvistely. Ohjaaja-käsikirjoittajat ovat vesittäneet kelvollisen ideansa kertomalla tarinansa sovinnaisesti ja paperinmakuisesti. Käsikirjoitusta ei ole saatu käännettyä eläväksi kuvaksi. Kerronnasta puuttuu kaikki orgaanisuus.

Dialogi on luvattoman latteaa etenkin siihen nähden, että kaikki elokuvan päähenkilöt ovat olevinaan kirjailijoita, siis verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä. Jos kyseessä olisi joku Kaufmanin pitkälle viety kokeilu, voisi tietysti ajatella, että elokuvan toimimattomuus on vain osoitus Clay Hammondin kirjailijanlaadun keskinkertaisuudesta; hänhän on kirjoittanut elokuvan muut henkilöhahmot ja heidän keskinäiset kohtauksensa. Klugmanin ja Sternthalin kohdalla tästä tuskin on kyse.

Paperinohuista hahmoista turhin on Hammondin seuraan lyöttäytyvä jatko-opiskelija (Olivia Wilde), joka yrittää nyhtää totuuden esiin kirjailijasta. Onko Roryn tarina Hammondin oma tarina? Jos onkin, mikään ei oikeastaan liikahda kokonaiskuviossa. Sama pätee katsojan sydänalaan. Näistä henkilöistä ei yksinkertaisesti välitä, ehkä Jeremy Ironsin näyttelemää vanhusta lukuun ottamatta. Ironsin silkka läsnäolo tuo aavistuksen sielukkuutta elottomimpaankin tekeleeseen.