Keskiluokkaisen perheen elämä leikkauspöydällä

Sydänkirurgi Stephen Murphy (Colin Farrell) elää amerikkalaista unelmaa: on kaunis lääkärivaimo (Nicole Kidman), kaksi lasta – tyttö ja poika luonnollisesti – iso omakotitalo ja menestyksekäs ura. Asetelmaa rikkoo vain teini-ikäinen poika nimeltään Martin (Barry Keoghan), jolle Stephen tuntuu olevan jonkinasteinen synnintuntoinen kummisetä. Stephenin menneisyys ei ole niin puhtoinen kuin millaiseksi hän sen ulospäin esittää. Ei aikaakaan, kun käy selväksi, että Stephenin on aika maksaa teoistaan kallis hinta.

The Killing of a Sacred DeerKreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimoksen The Killing of a Sacred Deer (2017) alkaa lähikuvalla avosydänleikkauksen loppumetreiltä. Sydän, jota kirurgi sorkkii sormillaan, sykkii ruudulla kuin Edgar Allan Poen Petollinen sydän. Poen The Tell-Tale Heart, karkeasti suomennettuna juoruava tai paljastava sydän, kertoo syyttömän miehen murhasta. Murhaaja, tarinan kertoja, alkaa tekonsa jälkeen synnintuskissaan kuulla sydämen lyövän lattian alla, jonne hän paloitellun miehen hautasi. Kun kirurgi leikkauksen lopuksi heittää veriset kumihanskat roskakoriin, kristallisoituu elokuvan teema sanattomasti ja tehokkaasti muutamassa minuutissa.

Siinä missä Lanhtimosin edellinen, parisuhdelandiaan sijoittunut dystopia The Lobster (2015) onnistui absurdiudessaan naurattamaan, ei The Killing of Sacred Deer lupaa naurun helpotusta hetkeksikään. Jo alkumetreillä Lanthimos vihjaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Kun Stephen on yksin Martinin kanssa, taustalla ulisevat pahaenteiset viulut. Elokuvan ääniraita tukee tarinan kaarta hienosti.

The Killing of a Sacred DeerColin Farrell ja Nicole Kidman ovat rooleissaan erinomaisia, vaikka Kidman jääkin jossain määrin statistiksi. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva on paitsi tragedia, myös kertomus suuresta miehestä, puolijumalasta, jollaiseksi kirurgi itsensä kokee. Jumalankokoisen egon varjoon on mahdotonta olla jäämättä. Hyväksi vastapariksi nousee kuitenkin teinipoika Martinia esittävä Barry Keoghan, joka on suorastaan hyytävä viksahtaneessa, arkisessa ja silti demonisessa olemuksessaan.

Elokuvan eleetön dialogi, nyt jo Lanthimosin tavaramerkki, on kuin Aki Kaurismäen elokuvista, mutta absurdiudessaan omaa luokkaansa. Toisin kuin The Lobsterissa, jossa ilmeetön dialogi säilyy lähes koko elokuvan, The Killing of Sacred Deer antaa tunteiden nousta pintaan ajoittain.

The Killing of a Sacred DeerSe ei kuitenkaan tarkoita tunneläheisyyden rakentamista katsojan ja elokuvan roolihahmojen välille. Tunneilmaisut etäännytetään kuvakoolla leikkimällä. Tärkeä osa elokuvan tunnelmaa rakennetaan nimenomaan kuvakulmilla ja kameratyöllä: kamera juoksee henkilöiden ja kohtausten perässä tai saapuu paikalle ikään kuin hieman myöhässä. Ratkaisu korostaa tunnetta siitä, että katsoja ei saa tietää kaikkea.

Lanthimos etäännyttää katsojan yleiskuviin ja laajoihin kokokuviin, myös silloin kun intuitiivinen valinta olisi tuoda kameraa lähelle. Valinta alleviivaa etäisyyden tunnetta elokuvan päähenkilöihin. Myös lähikuvissa kasvojen rajaukset omituisia. Koko kuvamaailma tuntuu olevan ikään kuin vinksallaan. Niin kuin tarinakin.

The Killing of a Sacred DeerOutoa tunnelmaa rakennetaan myös ääniraidan kautta, joka koostuu enimmäkseen klassisesta musiikista ja epämääräisistä vingahduksista. Suomi mainittu -hengessä on kerrottava, että suomalaisen harmonikkataiteilijan Janne Rättyän levytyksiä reilun tusinan musiikkiraidan joukkoon on eksynyt peräti kaksi.

The Killing of Sacred Deer on tyylitelty ja äärimmäisen hämmentävä, jopa tuskainen kokemus. Se on kuin kolari: et oikeastaan haluaisi katsoa, mutta et voi katsoa poiskaan. Hintana on muistijälki, joka jää päälle vielä pitkään sen jälkeen, kun lopputekstit pyörivät ruudulla.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 5 henkilöä



Lue myös