The Front Line kotikatsomo

Irlantilaisen ohjaaja-käsikirjoittajan David Gleesonin uusin elokuva on tuotannoltaan varsin monikulttuurinen, sillä elokuvaa on tuotettu neljässä eri maassa aina Ruotsia myöten. Laajalle levinnyt tuotanto on enteellisen yhteensopiva The Front Linen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten teemojen kanssa.

Joe Yumba (Eriq Ebouaney) on Irlannista turvapaikan saanut kongolainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja joka on kokenut heimosotien verilöylyt. Yumba saa perheekseen väittämänsä naisen ja lapsen luokseen ja aloittaa työn pankin turvallisuusmiehenä. Uusi elämä suistuu kuitenkin raiteiltaan, kun raakalaismaisen sadistinen gangsteri Eddie (James Frain) joukkoineen kaappaa Yumban läheiset ja vaatii tätä päästämään koplan yöllä pankkiin. Samalla Yumban täytyy tehdä tiliä menneisyytensä kanssa.

Elokuvan ensimmäinen puoli onkin tiukkaotteinen trilleri, jossa Yumban on tasapainoiltava sekä rikollisten että häntä epäilevän komisario Harbisonin (Gerald McSorley) välillä, ajan valuessa loppuun. Murtokeikan kuvauksellinen ote on tiukka, ja ripeästi etenevä kerronta pysyy intensiivisenä.

Pankkimurron tapahduttua teoksen tyyli kuitenkin muuttuu, tempo hidastuu ja jännitys korvautuu pääosin yhteiskunnallisella draamalla. Afrikan lähes sisäsyntyisiltä ja toivottomilta vaikuttavien verilöylyjen ja kostonkierteiden pohdiskelu sekä ihmisen sisimmässä piilevä eksistentiaalinen pahuus nostetaan tapetille. Kun Yumba pakosta liittoutuu huumekauppaa käyvien maahanmuuttajaheimolaistensa kanssa, The Front Line tuo esille vielä lisää näkökulmia, nyt sopeutumisprosessien vaikeudesta.

Teoksen esille nostamat aiheet ovat sinällään merkittäviä, ja nostattavat mielipiteitä puolesta ja vastaan. Humaanimmassa ulkopolitiikassa ainakin tarkistettaisiin maahanpyrkijöiden taustat entistä tarkemmin ja kiellettäisiin tiettyjen yrittäjien tulo kokonaan. Ennemmin turvapaikkoja vaikka kymmenelle orpolapselle kuin yhdellekään salskealle sotarikolliselle, joita on Suomestakin löydetty.

Elokuvalliselta kannalta alleviivaava yhteiskunnallinen arvokeskustelu ei kuitenkaan ole toimiva ratkaisu, sillä The Front Line joutuu pitkäksi aikaa sivuraiteille ja palaa vasta lopussa jengoilleen, silloinkin semimessiaanisella, melkoisen ennalta arvattavalla ja pitkitetyllä loppuhuipentumalla varustettuna. Vähemmän on enemmän, ja se pätee myös paatokseen, jota karsimalla hyvin alkanut teos olisi voinut olla paljon ansiokkaampi.