Sinners valkokangas

Ryan Cooglerin ohjaama Sinners sijoittuu Yhdysvaltojen etelään ja vuoteen 1932. Kaksoisveljet palaavat Chicagon rikollisilta teiltään Mississipin juurilleen. He avaavat kapakan, ja kutsuvat sekä paikalliset että katsojan mukaansa. Blues-höyryiset avajaiset saavat ihmiset juhlatuulelle, kunnes yö muuttuu selviytymistarinaksi.

Tarinan lähtökohdat ja toteutuksen ilotteleva tyyli palauttavat mieleen Quentin Tarantinon käsikirjoittaman ja Robert Rodriguezin ohjaaman, kulttimaineeseen nousseen rikos- ja vampyyrielokuvan Hämärästä aamunkoittoon (1996). Elokuvien rakenteissa, camp-henkisessä liioittelussa ja juonen yksityiskohdissa on paljon samaa, mikä tarjoaa genretietäjille jopa nostalgista nautintoa.

Sinners ei kuitenkaan päädy olemaan uusintaversio, sillä se uusintaa kuvastoa pilke silmäkulmassa. Coogler on moninkertaisesti palkittu ohjaaja, joka tunnetaan elokuvistaan Black Panther (2018) ja Creed (2015). Vuosien varrella hänestä on kasvanut afrikkalaisamerikkalaisten tuntojen tulkki. Elokuvissaan hän on antanut näkyvyyttä ja tilaa mustille elokuvantekijöille, näyttelijöille ja tarinoille.

Tälläkin kertaa lähes koko kaarti koostuu mustista näyttelijöistä. Elokuva tasapainottelee sen välillä, onko kyse Blues-muusikon kasvutarinasta vai rikollisten kaksosten kotiinpaluusta. Syntiselle muusikon uralle hamuavaa Sammieta esittää näyttelijämuusikko Miles Caton, jonka tulkinta miehistymisestä kehystää tarinaa. Huomion kuitenkin varastavat kaksoset Smoke ja Stack, joita esittää Michael B. Jordan, Ryan Cooglerin luottonäyttelijä. Jordan vetää herkullisen kaksoisroolin kadehdittavalla tavalla, joka rakentaa hahmoille yhtä aikaa yksilöllisyyttä ja ykseyttä.

Myös tarinan tasolla elokuva tarjoaa kriittisen näkökulman mustien elämään etelävaltioissa. Orjuuden jäljet puuvillapeltojen, rotuerottelun ja rasismin keskellä ovat käsinkosketeltavia. Samaan aikaan mustien kiistatonta vaikutusta yhdysvaltalaiseen kulttuuriin tuodaan esille etenkin musiikin kautta.

Yhteiskunnallista sanomaa pedataan elokuvan draamallisella aloituksella. Hahmot rakennetaan ja jännitteet motivoidaan huolella. Ajan- ja paikankuvaus on esteettistä. Blues-musiikki tarjoaa ajallisen siirtymän sadan vuoden takaiseen maailmaan. Tunnelman ja tarinan rakentaminen on taidokasta, sillä se herättää henkiin kokonaisen maailman, kuten elokuvakerronta parhaimmillaan tekee.

Pikkuhiljaa mukaan aletaan kuitenkin ujuttaa viittauksia muihin genreihin, kuten rikostarinoihin, lännenelokuviin, musiikkielokuviin, komedioihin sekä tietysti kauhuelokuviin. Valinnat muuttavat joka kerta elokuvan suuntaa ja horjuttavat katsojan tunnetta siitä, että kokonaisuus on hallussa. Sinners-elokuvaa voikin kuvailla ennen kaikkea kokemuksena. Lisäykset voivat tuntua jopa ärsyttäviltä ja toisinaan järjettömiltä, kun juuri on saatu tietty tunnelma rakennettua. Lopputulos kuitenkin pakottaa katsojan pysymään varpaillaan. Elokuva on kaikkea liikaa, eikä edes ymmärrä hävetä tätä. Se on baari-illan myöhäinen karaokeveto, jossa känninen esitys muuttuu päheän tulkinnan avulla viihdyttäväksi.

Sinners on elokuva, joka kutsuu kapakkaan syntisten asioiden äärelle. Tässä maailmassa mikään ei ole kiellettyä, kun kategoriat ja säännöt – niin arkielämässä kuin elokuvanteossa – osoitetaan turhanpäiväisiksi. Ainakin hetkellisesti on sallittua heittäytyä ja vapautua. Kapakkaillan mittaan vanhasta ystävästä paljastuu uusia puolia; kaikki ei ehkä mene kuin oppikirjassa, mutta hauskaa on matkalla.