The Enforcer kotikatsomo

Antonio Banderas on näytellyt läpi uransa monipuolisesti Pedro Almodóvarin elokuvista Desperadon (1995) kaltaisiin kovisrooleihin. Päälle kuusikymppisenäkin hänessä on karismaa kannattelemaan alamaailman tappajanroolillaan keskinkertaista rikosrainaa. Ja sellainen australialaissyntyisen Richard Hughesin ensimmäinen pitkä ohjaus The Enforcer on. Keskinkertainen.

Banderas esittää Plymouth Barracudalla ajelevaa Cudaa, jolla on hurja maine alamaailman kylmäverisenä tappajana ja velkojen perijänä. Vankilasta vapautunut Cuda jatkaa hommiaan ja hänelle annetaan oppipojaksi järjestetyissä katutappeluissa mainetta niittänyt Stray. Vankilan ja iän viisastuttamalla Cudalla on moraalia eikä hän pysty katsomaan läpi sormien rikollisten yhä kyynisempää nykymenoa. Asiat on laitettava järjestykseen, ainakin muutamien kaltoin kohdeltujen osalta.

Tällaisia tarinoita on tehty elokuviksi niin monia, että laskuissa menee sekaisin. Runsaus kertoo jotain meistä ihmisistä. Toivoa halutaan nähdä siellä, missä sitä ei odottaisi näkevän. Pahoissakin voi olla hyviä. Hyvyys on tietysti suhteellista, mutta lähtökohtaisesti kyse on heikkojen ja puolustuskyvyttömien puolella olemisesta. Tappaminen on oikeutettua, kun se kohdistetaan yksiselitteiseen pahaan. Ja tehokkain tällaisen oikeudenjakamisen suorittaja on tietysti pahan oma kätyri.

Ajattelu on korostetun tyypillistä nykyisessäkin maailmantilanteessa, kun ilmoille heitetään toiveita ja ennustuksia siitä, miten paha diktaattori lopulta eliminoidaan pois päiväjärjestyksestä jonkun oman toimesta. Toiveajattelu pitää toivoa yllä, mutta vääristää väistämättä vallitsevaa reaalitodellisuutta. Tarinoiden tappajat, joilla on moraali, ovat useimmiten satuhahmoja.

Myytin mielenkiintoa se ei kuitenkaan himmennä. Elokuvissa kyse on samaistumisesta periaatteelliseen hyvään, mikä tuottaa mielihyvää, kun paha saa ansaitun palkkansa. Tässä konseptissa The Enforcer täyttää paikkansa. Elokuvallisesti se on myös seesteisen tyylitelty ja väkivallankuvauksissaan nykytrendin mukaisesti suoraviivainen ja realismia tavoitteleva. Tunnelmaltaan elokuva jää kuitenkin valjuksi.

Valjuus johtuu yhdentekevän ohuista henkilöhahmoista. Kaikki muut jäävät Banderasin karisman alla statisteiksi. Tämä ei haittaisi, jos kerronnan fokus olisi selkeästi Banderasin hahmossa. Oppipoika Straysta yritetään kuitenkin rakentaa tarinallisesti tasavahvaa hahmoa, ja siinä ei onnistuta. Yritykset syventää katutappelijan hahmokuvaa jäävät onnettomiksi. Panokset olisi pitänyt laittaa yksinomaan Banderasin esittämän Cudan henkilökohtaiseen odysseiaan. Mies kun vielä ajelee kuin silmäniskuna menneille oikeudenjakajille Ford Mustangin varjoon unohdetulla Plymouth Barracudalla, jonka rouhea murina Miamin yömaisemissa tavoittaa muutaman taianomaisen hetken.

Muutamista ohikiitävistä hetkistä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. The Enforcer on lajinsa peruskauraa, jolla täytettiin aiemmin videolaareja, nykyään suoratoistojen valikoimia.