The Day of the Triffids kotikatsomo

Tieteiselokuvat ilmentävät kiinnostavasti tekoajankohtansa uhkakuvia. Vielä joitakin vuosia sitten tieteiselokuvien tematiikka kumpusi teknologian ja genetiikan syövereistä. Nyt ilmastonmuutoksen tuulet ovat kääntäneet tieteistarinat käsittelemään tuhon jälkeistä maailmaa, jossa jokin katastrofi johtaa järjestäytyneen yhteiskunnan luhistumiseen ja ihmisyys ajautuu puntariin vallitsevassa sekasorrossa. Vastaavia elokuvia tehtiin viimeksi kylmänsodan aiheuttaman ydinpelotteen aikoina.

Postapokalyptisia elokuvia on viime vuosina tehty varsinkin Isossa-Britanniassa, mistä 28 päivää ja 28 viikkoa myöhemmin -elokuvat sekä Ihmisen pojat ovat hyviä esimerkkejä. Ei siis ole mikään ihme, että Britannian yhden kuuluisimman tieteiskirjoittajan John Wyndhamin kenties tunnetuin teos, The Day of The Triffids (1951), on kaivettu naftaliinista ja versioitu eläviksi kuviksi jo kolmannen kerran. Wyndhamin tarina ihmisiä jahtaavista triffidi-kasveista kuultiin radiosta kuunnelmana heti tuoreeltaan ja vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1962, oli elokuvasovituksen vuoro. Kaksikymmentä vuotta The Day of the Triffids -elokuvan (Päivä, jolloin maailma sokeutui) jälkeen BBC teki tarinasta kiitellyn minisarjan televisioon, ja nyt 2000-luvulla lihahimoisilla triffideillä on roolinsa ilmastonmuutoksessa.

Triffidit ovat avainasemassa ilmaston lämpenemisen estämisessä, sillä niiden tuottamalla öljyllä voidaan korvata fossiiliset energialähteet. Valtavilla triffidi-viljemillä Maa pelastuu liialta lämpenemiseltä. Yksi mies, tutkija Bill Masen, tietää triffidit kuitenkin vaarallisiksi. Kun aurinkomyrsky sokeuttaa suurimman osan ihmiskunnasta, triffidit pääsevät sekasorrossa pakenemaan tarhoistaan. Helvetti on irti. Vain kourallisella ihmisiä näkökyky on säästynyt ja loput harhailevat sokkoina kaduilla verenhimoisten kasvien ruokana.

Tarinassa kiinnostavinta eivät ole triffidit tai edes ihmiskuntaa kohdanneen tuhon luonne, vaan sen jälkiseuraukset. Yhteiskunta murenee palasiksi hetkessä ja samalla myös ihmisyys laajemmassa mittakaavassa. Inhimillisyydestä tulee yksilöllistä siinä missä epäinhimillisyydestäkin. Tuhoutuvassa maailmassa on niitä, jotka haluavat ottaa kaiken irti viime hetkistä sekä niitä, jotka haluavat yrittää uuden alun luomista. Tällä perusinhimillisellä tasolla kaksiosainen televisiosarja toimii ajatuksia harjaannuttavana perusscifinä, mutta kokonaisuus ontuu liikaa, jotta teos kantaisi kovinkaan pitkälle postapokalyptisen tieteiselokuvan kovassa sarjassa.

Usein televisioon tehtyjen minisarjojen vahvuus suhteessa elokuviin on siinä, että pidempi kesto mahdollistaa niin henkilökuvien kuin tarinan sivujuonteiden paremman kehittelyn. The Day of Triffidsissä aikaa kulutetaan lähinnä kuljeskeluun paikasta toiseen ja henkilökuvat jäävät Bill Masenia lukuun ottamatta hatariksi. Tarinan sivujuonteet ovat päälleliimattuja ja monissa kohdin niin epäloogisia, että ne enemmänkin häiritsevät kuin tukevat kokonaisuutta. Myös itse triffideille annetaan aivan liiaksi ruutuaikaa, sillä substralia yliannoksen saaneet anopinkielet ovat pökkelömäisellä liikkumisellaan enemmän tahattomasti huvittavia kuin oikeasti pelottavia.

Henkilöhahmojen suhteissa on kuitenkin toimivaa perusdynamiikkaa ja tuhon jälkeisen maailman ankeudella luodaan riittävän pessimistinen mutta ei kuitenkaan toivosta liiaksi luopuva tunnelma. Siinä lepää kertakatselun kestävän tieteistarinan perusta ja paljoa enempää tuskin voi televisiotuotannolta edes vaatia.