François Truffaut Collection kotikatsomo

Nuoren François Truffaut’n elämä ei ollut helppoa. Suhde vanhempiin takkusi, koulu ei sujunut, ja tulipa nuorisovankilakin tutuksi. Pakopaikka ja pelastus löytyivät Ranskan elokuva-arkiston hämäristä, jonne Truffaut suunnisti harva se päivä. Sittemmin Truffaut’sta kuoriutui, legendaarisen Cahiers du cinéman riveissä, lupaava elokuvakriitikko ja yksi Ranskan merkittävimmistä elokuvaohjaajista. Vuoden 1959 esikoisohjaus, omaelämäkerrallinen 400 kepposta, ansaitsi Cannesin kultaisen palmun ja polkaisi samalla ranskalaisen elokuvan uuden aallon vauhtiin.

Truffaut rakasti intohimoisesti elokuvia, kauniita naisia sekä amerikkalaista kioskikirjallisuutta. Nämä ovatkin keskeinen ja näkyvä elementti kautta ohjaajan koko tuotannon. Erityisen rakkaita oppi-isiä hänelle olivat jännityksen mestari Alfred Hitchcock sekä runollisen realismin taituri Jean Renoir. François Truffaut Collection käsittää neljä mainiota elokuvaa vuosilta 1966–1977.

Ray Bradburyn romaaniin perustuva dystopia Fahrenheit 451 (1966) sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa mielialalääkkeitä napostelevat ihmiset turtuvat tunteettomiksi zombeiksi aivottoman tv-saippuan äärellä. Vastarintaa pelkäävä hallitus on kieltänyt kirjallisuuden, sillä lukeminen tekee ihmisistä epäsosiaalisia ja onnettomia, jopa uppiniskaisia. Niinpä palokunnan tehtävä ei enää olekaan tulipalojen sammuttaminen vaan piilotettujen kirjojen etsiminen ja polttaminen. Palomiesten liekinheitin muuttaa Dickensit, Millerit ja Ibsenit roihuaviksi tulimeriksi. Palomies Montag (Oskar Werner) tekee työtään kuuliaisesti, kunnes tutustuu naapurin lukutoukka Clarissaan (kaksoisroolin tekevä Julie Christie) ja antautuu maailmankirjallisuudelle. Lopulta, poltettuaan sillat (ja palopäällikön) takanaan Montag pakenee joen vartta pitkin kirjaihmisten luo. Huikean visuaalinen elokuva on kunnianosoitus painetulle sanalle ja luovalle ihmismielelle, ja etenkin loppukohtaus on hätkähdyttävän kaunis.

Morsian joka pukeutui mustaan (1968) on tyylikäs trilleri ja Truffaut’n kumarrus suuresti ihailemalleen Hitchcockille. Jeanne Moreaun tulkitsema musta morsio jahtaa ilmeenkään värähtämättä viittä miestä, joiden ampumaan luotiin hänen vasta vihitty sulhasensa kirkon portailla luhistui. Elokuvan viehätys perustuu alati yltyvään jännitykseen ja protagonistin ristiriitaiseen asemaan toisaalta kylmähermoisena murhaajana, toisaalta tragedian kohdanneena sankarittarena. Musta huumori maustaa oikeudenmukaisuutta metsästävän morsiamen toimintaa, kun murhat yltyvät toinen toistaan mielikuvituksellisemmiksi. Elokuvan silmiinpistävän hitchcockilaista estetiikkaa säestää Bernard Herrmannin, joka tunnetaan myös Hitchcockin hovisäveltäjänä, komea musiikki. Morsian joka pukeutui mustaan on sovitus William Irishin (Takaikkuna) romaanista.

Vuonna 1969 Truffaut ohjasi suurellisimman elokuvansa, Mississipin velhon. Réunionin saarella kuvatulla elokuvalla oli miljoonabudjetti, ja sen pääosiin oli kiinnitetty ajan nimekkäimmät ranskalaisnäyttelijät Jean-Paul Belmondo ja Catherine Deneuve. Elokuvan kohtaukset kuvattiin lähes täydellisen kronologisessa järjestyksessä, sillä Truffaut halusi päähenkilöidensä suhteen kehittyvän elokuvan kuluessa aidosti. Kaikki saa alkunsa äveriään tupakkatehtailija Louis’n ja nuoren ranskattaren, Julien, kihlautuessa kirjeitse. Ennen pitkää Louis saa kuitenkin huomata, ettei nuorikko olekaan se joka väittää olevansa. Louis’n yksipuolinen rakkaus yltyy pakkomielteeksi, ja luvassa on petoksia, takaa-ajoa, salapoliiseja ja murha. Käänteitä vilisevän elokuvan keskiössä on kaikesta huolimatta pääparivaljakon välinen suhde. Dialogi on erinomaisesti kirjoitettu ja kerronta pitää otteessaan viimeiseen kohtaukseen saakka. Truffaut omisti Mississipin velhon toiselle oppi-isälleen Renoirille.

Mies joka rakasti naisia (1977) kertoo häntäheikki-Bertrandin (Truffaut’ta erehdyttävästi muistuttava Charles Denner) surullisen tarinan. Bertrand rakastaa pakkomielteisesti – ei naisia – vaan rakkautta itseään, jota ei kuitenkaan löydä. Bertrandin pään saavat kääntymään siro pari sääriä, hunajanvaalean hiuspehkon hulmahdus tai kehräävä nauru puhelimessa. Elokuvan naiset kuvataan fetisoituina objekteina, mutta asetelmasta huolimatta Bertrand ei ole limainen ketku, vaan traumatisoitunut, äidin rakkautta vaille jäänyt yksinäisyyttä pelkäävä sielu. Truffaut itse oli tunnettu lukuisista suhteistaan viehättävien näyttelijättärien kanssa, ja jälleen kerran ohjaaja on onnistunut jalostamaan omaelämäkerrallisesta aineksesta erinomaisesti kerrotun, viehättävän mutta melankolisen tarinan.

Kukin dvd sisältää elokuvien trailerit, ohjaajan ja näyttelijöiden bio- ja filmografiat sekä hivenen triviaa. Fahrenheit 451 on varustettu lisäksi making of -dokumentilla, Ray Bradburyn haastattelulla sekä Julie Christien, leikkaajan ja tuottajan kommenttiraidalla.

Truffaut kertoi suosineensa elämän heijastuksia, elokuvia, elämän itsensä sijaan. Vaikkei ohjaajan mielipidettä jakaisikaan, on tämä neljän filmin paketti olennainen osa itseään kunnioittavan cinefiilin dvd-kirjastoa.