The Cannonball Run & Cannonball Run II kotikatsomo

Nykyaikaisen länsimaisen kulttuurin kehitystä voi mitata monella eri mittarilla, miksipä ei siis myös autoleffoilla. Auto ja sitä ajava mies nimittäin symbolisoivat mitä parhaimmin modernia yhteiskuntaa ja kulloistakin ajan henkeä.

Vaikka autoilla on elokuvan historiassa ajeltu alusta asti ja monesti varsin näyttävästi, kuten varhaisten Bondien takaa-ajokohtauksissa 1960-luvulla, niin erityisesti 1970-luku loi ja vahvisti autoiluelokuvia omana lajityyppinään. Tuolloin ne olivat pääosin yhteiskunnallisempia ja vakavampia road movie -genren jatkeita, joissa mies ja auto vertautuivat kapinaan systeemiä vastaan. Vanishing Point (1971) on tästä parhaimpia ja tyylikkäimpiä esimerkkejä.

1980-luvulle tultaessa pääpaino siirtyi viihteen puolelle, mutta ydinajatus edusti edelleen periamerikkalaista mentaliteettia. Vapautta, itsenäisyyttä ja omia valintoja omalla vastuulla. Kasarikaahailupätkien oivallisin aisapari olivat ohjaaja-käsikirjoittaja Hal Needham sekä karismaattinen tähti Burt Reynolds, jonka yhteistyöstä syntyivät sekä Konna ja koukku -sarja että kaksi Kanuunankuularalli-elokuvaa. Reynoldsin meriittejä on turha tässä kerrata, ja Needham palkittiin Oscarilla elämäntyöstään vuonna 2013, joten ei ihme, että yhteistyön anti on jäänyt elämään.

Hal Needham oli vanhana stunt-miehenä ja oikeana kilpakuskina oikea mies toteuttamaan Kanuunankuularallia. Teoksen taustatarinan ja monien skenaarioiden takana olivat aidot kokemukset legendaarisesta Gumball-rallista, laittomasta kilpa-ajosta halki Amerikan mantereen, josta on tehty useitakin elokuvia ja johon Needham osallistui. Monet hurjimmat ja omituisimmat yksityiskohdat on otettu suoraan Needhamin kokemuksista ja havainnoista, kuten Burt Reynoldsin esittämän JJ McCluren ajama ambulanssi. Vastaavan tyyppisellä ambulanssilla ajettiin oikeatakin Gumball-rallia samoin perustein, eli poliisi ei niin herkästi pysäyttänyt ylinopeutta kaahaavaa ambulanssia.

Autoilun anarkiaa

Gumballin ja siitä inspiroituneiden elokuvantekijöiden taustalla oli jännityksen ja näyttämisen halun lisäksi myös aitoa ja perusteltua turhautumista senaikaisiin holhoaviin säädöksiin. Tuolloin Yhdysvaltain maanteillä oli koko maassa yhteinen 55 mailin nopeusrajoitus, mikä oli naurettavan alhainen ja suorastaan houkutti rikkomaan lakia, kuten suuri osa tekikin. Tähän viitataan heti Kanuunankuularallin alussa, jossa kilpaa ajavat kaunotarsiskokset suttaavat rajoituksen spray-maalilla yli.

Kanuunankuularallissa ei ole kysymys liikenneturvallisuuden vaarantamisen ihannoimisesta vaan siitä, että jos joku asetus rikkoo yleistä oikeuden- ja kohtuudentajua, niin ei ole ihme, jos se halutaan kyseenalaistaa. Sama koskee kaiken maailman kurkkudirektiivejä, mutta niiden rikkomisesta ja vastaan kapinoimisesta ei saa lennokkaita kaahailukomedioita aikaiseksi.

Sopivasta yhteiskunnallisesta satiiristaan huolimatta Kanuunankuularallin ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole kritisoida maailmanmenoa tai tarjota liian realistista pohdintaa laittoman kaahailukisan anarkistisesta pohjavireestä. Päinvastoin elokuva nakkaa tarkoituksella tosielämän realiteetit, murheet ja ongelmat auton sivuikkunasta pihalle ja painaa tallan pohjaan supertähtikaartinsa nauraessa makeasti.

Supertähdet ja kaaoksen kapteenit

Supertähdistä ei ole kummassakaan elokuvassa puutetta. Ensimmäistä teosta tähdittävät pääosanesittäjien lisäksi muun muassa Farrah Fawcett, Roger Moore, Jackie Chan, Dean Martin ja Sammy Davis jr. Jatko-osa on periaatteessa saman kaavan toistoa huonommin ja sutaistummin toteutettuna, mutta siinäkin jälkimmäisen kolmikon seuraan on saatu Frank Sinatra ja Peter Fonda täydentämään Rat Packin jälleennäkemistä. Elokuvallisesti Kanuunankuularalli 2 on mitä on, mutta legendojen iloinen irrottelu ja omien maneeriensa kanssa leikittely saavat silti hymyn hetkeksi huulille. Kanuunankuularalli 2 oli hyvässä ja pahassa myös Dean Martinin viimeinen elokuvarooli.

Ensimmäinen Kanuunankuularalli ei kuitenkaan nojaudu jatko-osan lailla pelkkiin supertähtiin vaan toimii komediallisena kaahailupätkänä myös rakenteellisesti mainiosti vielä yli 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Käsikirjoitus on yllättävänkin napakka, dialogia voi siteerata mielin määrin ja ylipäätään teos tarjoaa koko rahalla rentoa huumoria ja letkeän leppoisaa ajelua. Meno on railakasta, ja pienemmätkin sivuhahmot on käsikirjoitettu hyvin. Esimerkiksi Jack Elamin esittämä päihdevammainen, rujon ruma lääkärihahmo on unohtumattoman hauska.

Viiksiä elokuva tarjoaa koko rahalla aina Burtin miehekkäistä kalapuikoista hänen aisaparinsa Dom DeLuisen pukinpartaan. DeLuisen esittää kaksoisroolia, sillä hänen esittämänsä lauhkea Victor muuntautuu hätätilanteissa kalsareihin ja viittaan sonnustautuneeksi oman elämänsä supersankariksi Kapteeni Kaaokseksi.

Kasarikausi vastaan 2000-luku

Kapteeni Kaaoksen lapsenomainen ja naiivi mutta humaani elämänasenne muodostaa hyvän mutta hätkähdyttävän kontrastin seuraavien vuosikymmenien autoilu- ja kaahailuelokuviin. Viimeistään 2000-luvulle tultaessa autoleffat ovat muuttuneet lähes järjestään kyynisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Viihdettä ne ovat edelleen, mutta ainakin kaahailuviihteen tarkoitusperät ja ilmenemismuodot ovat tyystin toiset. Enää ei riitä kepeän railakas toiminnallisuus ja pilke silmäkulmassa tehty verbaalinen kuittailu, nyt pitää olla ryskettä, ryminää ja angstia.

Vaikea olisi kuvitella vaikkapa Fast and Furious -elokuvasarjan osaa, jossa olisi vastaavalla tavalla itseironista ymmärrystä siitä, että elokuvan skenaariot ovat täysin poskettomia, niin sujuvaa ryminätoimintaa kuin ne ovatkin. Kaahailugenren osalta myös naiskuvan kehitys on vähintäänkin mielenkiintoinen. Enää ei riitä, että naiset voivat tasavertaisesti päihittää ison mieslauman kilpa-ajossa. Nykyisin naistenkin pitää olla kärttyisän asennevammaisia ja väkivaltaisia narttuja ollakseen niin sanotusti tasa-arvoisia, mikä asettaa tasa-arvon määritelmän mielenkiintoiseen valoon.

Kanuunankuularallit ovat oman aikansa peili, ja peilistä näkyvät 1980-luvun rennommat ja ehdottomasti viiksekkäät kasvot. Ne samat kasvot jotka näkyivät vuosikymmenensä lukuisissa rempseän reippaissa toimintakomedioissa, joiden kaltaisia tehdään nykyisin paljon vähemmän ja paljon laskelmoidummin. Oli sitten kyse Burt Reynoldsin kaahailupätkistä tai Terence Hillin ja Bud Spencerin eurokohelluksista, niin kasarikaudella ei tarvittu 100 miljoonan budjettia ja ylipitkäksi venytettyä tekoprosessia, kuten nykyajan toimintaviihteessä tunnutaan tarvitsevan. Teoksia tehtiin ehkä liukuhihnalta, mutta onko se sitten huonompi vaihtoehto kevyelle viihteelle kuin Iisakin kirkon rakentamista muistuttava uurastus?

Yhden vakavan ja periaatteellisen kysymyksen Kanuunankuularallin uusi dvd-tuleminen herättää. Millä ilveellä elokuvalle on saatu arvottua ikärajaksi K16? Mitä ihmettä? Taannoisen ikärajauudistuksen hedelmät ovat ennenkin olleet varsin epätasaisia laadultaan, mutta jotain rajaa pitäisi sentään vetää vuosikymmeniä vanhoihin koko perheen vauhtikomedioihin.