The Verdict kotikatsomo

Hoitovirheitä sattuu ja tapahtuu ihan puhtaasti keittiölääkärin arvioinnilla enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Suurimmasta osasta niistä vain ei oikein ole haittaa. Uutisiin mokat pöllähtävät lähinnä silloin, kun väärin valittu veitsi osuu valtimoon tai ylikokoiseksi finniksi tuomittu näppylä osoittautuu melanoomaksi. Yhtä tällaista fataalia hoitovirhettä ja siitä seurannutta oikeudenkäyntiä seuraa Sidney Lumetin ohjaama The Verdict (1982).

Elokuvan kuva rahavallan puolelle kellahtaneesta oikeusjärjestelmästä on tiukka. Näkökulma on vuoden 1982 valmistusvuodestaan huolimatta varsin freesi ja harvoin käsitelty. Kyse ei ole niinkään itse oikeudenkäyntiprosessin epäreiluudesta vaan siitä, että köyhillä ei yksinkertaisesti ole edes varaa lähteä raastupaan. Näin ollen sovitteluratkaisut käyvät kaikille. Rahoista luopuva saa hiljaisuuden ja hyväksynnän toimilleen, kantaja uuden tönön suruaan voitelemaan.

Kyse on pitkälti modernista ja laillistetusta lahjonnasta. Lisää tenhoa kokonaisuuteen tuo se, että päähenkilöt ovat hyvin pitkään osa ongelmaa. He ovat kiiltävähaarniskaisia ritareita, joiden arvomaailma on ristiretkien ajalta. Kaikki osapuolet tietävät pelin henget ja siihen kiinteäsi liittyvät prosenttiluvut. Tärkeintä on nopea ja vaivaton rikastuminen.

Tarkasteluun pääsee myös oikeudenkäynnin kokonaisvaltaisuus ja ennen muuta se, kuinka monipuolinen arsenaali eritoten rikkailla toimijoilla on käytettävissään. Muun muassa laajamittainen vakoilu ja mediapeli ovat tärkeitä askeleita voittoisalla tiellä. Miellyttävän lopputuloksenkaan tarkoitus ei ole vain säästää rahaa ja pelastaa oma maine, vaan luoda edustetun järjestelmän ympärille muuri, joka tulevaisuudessa ennaltaehkäisee vandaalien hyökkäysyritykset.

Korruption ohella myös kirkon kilpeen porataan useamman tuuman poralla reikiä, eikä asiaa sen edempää edes skandalisoida. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole pedofiileistä, vaikka katoliseen kirkkoon viime vuosina yhä tiiviimmin liitetyt hyväksikäyttötapaukset tuovatkin vyyhtiin ripauksen modernia. Kirurginen veitsi sivaltaa ennen muuta kirkon havittelemaa korkeampaa moraaliasemaa.

Kirkko nähdään vain yhtenä osin korruptoituneena, osin vain rehdisti porsaanreikiä hyväksikäyttävänä organisaationa, jolla on muiden instituutioiden ja yritysten tapaan vain jännä taipumus rohmuta sekä valtaa että valuuttaa. Lumet ei kuuntele Paavin puheita, vaan pohtii hänen kultaisen päähineensä taustoja.

Barry Reedin kirjoittaman elokuvan tulkitseminen vain Yhdysvaltalaisen oikeusjärjestelmän kritiikiksi olisi kuitenkin erhe. Kyse on monin paikoin ennen muuta viskilasia syleilevän Frank Galvinin (Paul Newman) henkilökuvasta. Olen auteur-uskovaisena taipuvainen aina puhumaan ohjaajien elokuvista, mutta tässä tapauksessa Paul Newmanin roolisuoritus on niin merkittävässä osassa sekä elokuvan emotionaalista vetovoimaa että kerronnallista toimivuutta, että joudun tekemään poikkeuksen. The Verdict kuuluu yhtä paljon Newmanille kuin Lumetille.

Lumet myös antaa tilaa tähdelleen. Kamera ei paljon liiku ja kohtaukset ovat monin paikoin puheettomia tai vain Frankin humaltuneen höpinän täyttämiä. Rauhallinen tyyli ei niinkään pysäytä aikaa, vaan sinne tänne hoipertelevan päähenkilön, joka on tiukasti rajatun otoksen sisällä kuin vankeusrangaistuksensa edessä alistunut leijona.