Takaisin pintaan kotikatsomo

Niin kliseinen kuin vuorikiipeilijä George Malloryn tokaisu tätä nykyä onkin, se antaa kuitenkin edelleen ainoan täysin tyhjentävän vastauksen, miksi joku meistä menee ylpeänä paikkoihin, joissa ihminen ei ole koskaan aikaisemmin käynyt. Mallory itse noudatti sitä suurin surmin. Niin teki myös ryhmä suomalaisia luolasukeltajia vuonna 2014 Norjan Plurdalenissa, kun viisi meni alas ja vain kolme tuli ylös.

Onnettomuus herätti suuren huomion ja tapaushan on suurimmalle osalle tuttu. Siitä kiitos muun muassa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen hienolle artikkelille. Tragedia muutti myös ohjaaja Juan Reinan suunnitelmat. Hänen tarkoituksena kun oli saman sukellusporukan kanssa filmata alunperin elokuva maailmanennätyssukelluksesta Espanjassa. Mutta kuten Andre Agassi on todennut, että elämä heittää polulle kaikkea muuta paitsi tiskialtaan. Kunnes se heittää tiskialtaan.

Reina olikin paiskata jo pyyhkeen kehään, mutta tiskialtaatkin ovat tekijämiehille vain haasteita ja hän jatkoi sukelluselokuvaprojektiaan uudella tulokulmalla kuten AC/DC:n Angus Young rockin ilosanomaa. Fokus alkoi keskittyä pelastusoperaatioon, ankarammin todettuna ruumiiden ylösnostoon, jonka sukelluskaverit tekivät norjalaisten ja brittiläisten epäonnistumisten ja koko luolan sukelluskieltoon julistamisen jälkeen.

Koska äärimmäisen vaikean pelastusoperaation kuvaus sisältää paljon karua huumoria ja tuskaa helpottavaa naurua, on pakko ironisesti todeta, että olisiko maailmanennätyssukelluksen toteutuminen Espanjassa ilman onnettomuutta saanut yhtä paljon huomiota. Suomessa on monia pienten lajien pioneereja, jotka jäävät vaille huomiota mutta jotka tekevät juttuaan niin sydämestään kuin vain on mahdollista.

Yhtä kaikki on lohdullista, että ylipäätään ihmisten tietoisuuteen on saatu se, kuinka kovista kavereista on kyse. Se, joka päivittelee ja ynisee pitkin nettiä, että miksi moista täytyy tehdä, voisi tehdä ainoan viisaan teon ja vaieta ja palata itseäänkin pienemmän elämänsä pariin. Patrik Grönqvist sen pukee dokumentissa melko kirjaimellisesti, että ilman sukellusta tai vastaavaa häntä seuraisi pitkä musta varjo, joka tekee hänestä huonomman ihmisen, aviomiehen ja perheenisän. Jos tätä ei ymmärrä, edes hyväksy se. Ei hänenlaiselleen voi sanoa, että miksi et voi vaikka sauvakävellä. Mitenkään sauvakävelyä väheksymättä. Joidenkin on vaan mentävä kauemmas, kovempaa, korkeammalle tai syvemmälle kuin muut, koska se on siellä.

Sukelluskuvien kautta saa viettelevän aavistuksen jutun juonesta, vaikka tehtävä onkin surullinen. Luolien kirkas vesi, äänettömyys ja taianomainen visuaalinen lumo ovat hypnoottista. Puhumattakaan siitä, että olet ihminen, joka näkee kaiken ensimmäisenä. Se alkuihminen, joka uskalsi laskeutua puusta, oli ensimmäinen löytöretkeilijä. Se, joka ensimmäisenä tajusi terävällä kivensirpaleella leikata raadosta lihaa, oli Einsteiniin verrattava nero. Ilman pelon ja epäröinnin yli kiipeävää uteliaisuutta lajiamme ei enää olisi. Sitä pitää kunnioittaa ja vaalia. Äärimmäisenkin hinnan edessä. Ja kyllä ne, jotka tuntemattomaan käyvät elävässä elämässä, tietävät mitä on pelissä.

Dokumenttina Takaisin pintaan on tyylikäs ja erittäin kovaa tasoa. Eniten se antaa niin sanottujen extreme-lajien parissa tavalla tai toisella puuhaaville ja rajojaan etsiville sieluille, mutta myös tavantallaajille se on nöyrä, terveellinen ja puhdistava kokemus. Liika selittäminen on jätetty ja lopullisten motiivien puiminen on jokaisen itsensä varassa.

Sukellusryhmän pyhää tehtävää mitenkään kyseenalaistamatta – heitä ei voisi enempää kunnioittaa – on kuitenkin pakko tuoda esiin myös karu totuus isomman kokonaisuuden ja löytöretkeilijöille mitä olennaisimman seikan kannalta: reitti on taas auki.

Go down.