Super Size Me kotikatsomo

Morgan Spurlockin massiivista huomiota niittänyt McAttack jatkaa Michael Mooren vauhtiin polkaisemaa dokuviihteen rynnistystä. Spurlock heitti itsensä kuukauden McDonald’s-rasvadieetille ja valjasti kourallisen lääkäreitä sekä ravitsemusterapeutin ja kunto-ohjaajan seuraamaan superruokavalion vaikutusta kropassaan ja mielessään. Tulokset alkuoksenteluineen, rajuine lihomisineen, masentumisineen ja erektiohäiriöineen olivat ennalta arvattavia, mutta vaikutus esimerkiksi maksan toimintaan pelästytti jopa McDieettiä tarkkaan analysoineen lääkärin, joka vertaa sitä alkoholistin rajuun ryyppyputkeen ja joka kehottaa Spurlockia lopettamaan kokeilun samantien. Tuloksetta. Spurlock rutisti McKuurinsa loppuun asti ja selvisi hengissä kuta kuinkin, mutta muuttuneena miehenä.

Syöpöttelykimaran ohella Spurlock käy läpi amerikkalaista pikaruokakulttuuria, joka on korvannut kotona aterioimisen. Kritiikin laventaminen syvemmälle yhteiskuntaan on toki oikea suunta, mutta suurennuslasin juuttuminen siihen, että liikalihavuus on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja ympäristön yksilöissä aiheuttama ongelma vie asetelmaan, jossa ihmiset ovat tahdottomia ja huijattavia hönöjä. Mutta toisaalta, ehkä totuus on juuri näin karu. Elokuvan keskisormen heristely mainontaa kohtaan osuu maaliin vain osittain. Meillä kun on vapaus valita. Lapsiin kohdistuva manipulaatio on kuitenkin pikaruokaketjujen markkinointiviestinnän propagandakoneistojen kyseenalaisimpia vaikutuskeinoja. Suomessa tosin jo alan sisäinen kontrolli on varsin tiukka, joten meille lapsimainontakritiikki jää puolinaiseksi, koska emme oikeasti edes käsitä millaisia ehdollistamisprojekteja rapakon toisella puolella suunnittelupalavereissa kehitetään jo vastasyntyneille.

Super Size Men kärkkäästi lietsoma kysymys siitä, että kenen vastuulla amerikkalaisten läskistyminen on, raapaisee vain pintaa. Elokuvan rinnalla olisikin ehdottomasti luettava Eric Schlosserin journalistinen taidonnäyte Pikaruokakansa, joka kiihkottoman terävänäköisesti ja kliseitä kiertäen upottaa tähystysputkensa pikaruokakulttuurin institutionaalisiin syvyyksiin. Schlosserin eduksi painuu etenkin ruokateollisuuden valinta näkökulmaksi. Voin kertoa, että Super Size Men esiintuomat epäkohdat ovat lastenleikkiä verrattuna Schlosserin tiukkaan analyysiin, joka tarkastee myös työntekijöiden ankeita oloja ja olemattomia oikeuksia sekä teurastamojen tylyä todellisuutta. Mutta mitäpä muuta voikaan seurata siitä, että amerikkalaiset kuluttavat rahaa pikaruokaan enemmän kuin koulutukseen, tietotekniikkaan tai autoihin. Yhdysvalloissa pikaruoka on valtava bisnes.

Se mikä Schlosserin kirjaa ja Spurlockin McDokua yhdistää on, että kumpaankaan uppoutuessa ei nälkä pääse yllättämään. Ja hampurilaisravintolan kiertää kaukaa kuin kissa kuumaa puuroa. Schlosser päättää kirjansa jokaisen oikeuteen valita, mitä suuhunsa lykkii, mikä voi vaikuttaa naiivilta, mutta niin se vain on. Ainakin suuremmaksi osin. On aina helppo syyttää mainontaa, mutta kyllä se perustavinta laatua oleva vastuu on jokaisella itsellään. Muuten me todellakin olemme sitä, mitä syömme. Roskaa.