Läskiä
Erilaisilla elokuvafestivaaleilla kiitettävästi menestynyt Super Size Me on Michael Mooren elokuvien ohella osa dokumenttielokuvien viimeaikaista nousua aina teatterilevitykseen ja yleisön hyväksyntään saakka. Dokumenttielokuvien paluuseen on syytä suhtautua kiitollisesti, mutta millaisista dokumenttielokuvista tällä kertaa onkaan kyse?
Super Size Men ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Morgan Spurlock on myös dokumenttinsa päähenkilö, joka ryhtyy kuukauden McDieetille, eli syö kuukauden aikana kolme ateriaa päivässä McDonald’silla ja annos vedetään tietenkin superina aina kun sitä sellaisena tarjotaan. Spurlockin mättökuurin edistymistä seurataan niin herran itsensä tuntemuksilla kuin myös kolmen lääkärin, yhden ravitsemusterapeutin sekä yhden kunto-ohjaajan testien avulla. Lopputulos on tietenkin maalaisjärjen avulla aavisteltavissa, mutta monelta osin tulokset ovat hyvinkin yllättäviä.
Spurlockin roskaruokakierrettä täydennetään taidokkaasti fakta- ja haastatteluosioilla, jotka syventävät kuvaa amerikkalaisesta pikaruokakulttuurista ja sen tunnetuimmasta lieveilmiöstä, liikalihavuudesta. Numerotietoa vyörytetään ja mielipiteitä kuullaan niin asianajajilta (tietenkin!), lääkäreiltä, ruokateollisuuden lobbareilta, opettajilta, oppilailta kuin moninaisilta kadunmiehiltäkin. Ongelmana vain on, että tämä niin kutsuttu normaali dokumentaarisuus on sysätty vain viitekehykseksi Spurlockin jackass-journalismille.
Pikaruokakulttuurin todellinenhan ongelma sijaitsee loppujen lopuksi jossain aivan muualla kuin siinä, että yhden dokumentaristin erektio pehmenee ja paino nousee hampparien ja kokisten suurkulutuksen vuoksi. Tietenkin Spurlock avaa kritiikkiään myös laajemmille taajuuksille, mutta onnistuu harvemmin syventymään aiheeseen pitemmäksi aikaa. Ero esimerkiksi journalistisen kirjallisuuden uusimpaan helmeen, Eric Schlosserin Pikaruokakansaan on merkittävän suuri ja Schlosserin eduksi.
On myös huomattavaa, että Spurlock pitäytyy kansanterveydellisen diskurssin muokkaamassa totuuden irvikuvassa: liikalihavuus nähdään kaikkena muuna kuin autonomisen yksilön ominaisuutena, vaan se on ennen kaikkea valtion ja veronmaksajien rahoja syövä terveydellinen kuluerä sekä esteettinen ongelma, visuaalinen irstaus, joka pistää silmään yhä useammin ja useammin mediakulttuurissa, joka muuten palvoo kauneutta ja hyvyyttä. Mutta ehkä tällaisen dekonstruktiivisuuden vaatiminen Super Size Meeltä on epäreilua, mutta toisaalta on hyvä pyrkiä näkemään myös elokuvan kritiikin juuret ja lähtökohdat.
Taitavasti rytmitettynä ja viihdyttävänä dokumenttina Super Size Me tulee löytämään yleisönsä myös Suomesta, varsinkin no-logoistien yms. joukosta, sillä ihmisten on aina helpompi samaistua jo siihen mielipiteeseen, joka heillä on jo valmiina. Tässä on myös uusien dokumenttien pullonkaula, sillä niiden armoton asenteellisuus on omiaan käännyttämään pois juuri niitä ihmisiä, joilla ei lopullista mielipidettä kyseisistä asioista vielä ole.
Valitettavasti nykyinen pikaruokakulttuuri ei rajoitu enää vain ruokailuun, vaan läskiä kertyy yhtä lailla aivoihin kuin sitä kertyy vyötäröllekin. Olemme sitä, mitä syömme, mutta yhä suuremmassa määrin olemme myös sitä, mitä katsomme.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 6 henkilöä
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta