Spy Game kotikatsomo

Robert Redford tekee paluun CIA-agenttina Tony Scottin vakoilujännärissä Spy Game. Vuosikymmeniä onkin ehtinyt vierähtää melkoinen määrä, sillä edellisen kerran Redford näytteli esimiestensä ahdistelemaa agenttia Sydney Pollackin ohjaamassa elokuvassa Korppikotkan kolme päivää vuodelta 1975. Spy Game tiimittää myös pääparin Redford ja Pitt pitkästä aikaa yhteen. Konkarihan ohjasi Pittiä vuoden 1992 leffassa Ja keskellä virtaa joki. Yhtä kaikki Redfordin ja Pittin panos on Scottin vakoilurainan kannattavinta antia.

Spy Game keskittyy mielenkiintoisesti lähihistoriaan ja kylmän sodan kuumiin aaltoihin eri puolilla maailmaa 1970-luvun alusta 1990-luvulle. Rikospaikkoina ovat Vietnam, Berliini, Beirut, Kiina, Hongkong ja Washington. Kylmän sodan näyttämöt on kuvattu amerikkalaisen mustavalkoisesti ja yksioikoisesti, mutta se suotakoon anteeksi, sillä muutoin elokuva välttää jännityselokuvan kuraisimmat kliseet ja paatuneimman amerikkalaisen sankaripalvonnan. Mutta mistään syvällisestä ei ole kyse vaan kelpo jännitysviihteestä, joka on tehty jopa melko maanläheisesti. Spy Gamen tarina etenee mukavasti ja jännite säilyy tasaisena loppuun asti. Elokuvassa väkivallalla ei mässäillä eikä sankarillisuuden hehkutuksia sokeroida vaan vakoilumaailmaa ruoditaan muutamassa kohdin jopa raadollisestikin. Isänmaallisen uhon toitottamisesta Spy Gamea ei voi sinänsä syyttää.

Redfordin esittämä CIA-agentti Nathan Muir venyy viimeisenä työpäivänään melkoiseen suoritukseen pelastaakseen Kiinassa sooloilleen ja liemeen joutuneen entisen suojattinsa Tom Bishopin (Brad Pitt). Muirin riesana ovat ennen kaikkea vittumaiset esimiehet, jotka haistavat suuremman skandaalin mahdollisuuden ja haluavat lakaista koko jutun maton alle bradpitteineen päivineen. Muir on kuitenkin valmis uhraamaan maineensa, tulevaisuuden suunnitelmansa ja eläkkeensä saadakseen vakoilijakaverinsa lippahivoon pahasta Kiinasta. Vaikka CIA:n pomot ovat läpeensä kieroa porukkaa, kenttäagentit ymmärtävät sentään toveruuden ja uskollisuuden päälle. Tosin tosielämässä CIA:n sloganeita ei nyt ole ollut "kaveria ei jätetä" -periaate, vaan lähinnä päinvastoin. Mutta pidetäänpä fakta ja fiktio tiukasti erillään. Pitää sitä elokuvassa äijämeininkiä olla.

Muirin ja Bishopin yhteistä historiaa ja suhdetta puretaan takautumilla, joista jotkut ovat kieltämättä tönkköjä kuvauksia Yhdysvaltain sekaantumisesta maailman eri kriisipesäkkeisiin. Myös Scottin kuvallinen tyylittely olisi voinut olla hillitympää, mutta makuasioitahan tuollaiset loppujen lopuksi ovat. Veteraaninäyttelijä Redfordissa on kumminkin sen verran ukkoenergiaa, että Spy Gamen katsoo muitta mutkitta mukiinmenevänä vakoiluviihteenä. Tosin CIA-fiktiosta kiinnostuneelle suosittelen mieluummin vaikka Norman Mailerin tiiliskivimäistä Porton haamua kuin kelvollistakin Hollywood-huttua.