Buddy-elokuvan pöljä klassikko

Male bonding toimi valkokankaalla jo silloin, kun Mel Gibson ja Danny Glover esiintyivät saippuamainoksissa. Yhteiseurooppalaisin voimin tuotettu Verenpunainen aurinko (1971) jatkaa omaperäisellä vedolla italowesternin halpaa henkeä ja naittaa yhteen ainutlaatuisia aineksia. Joutuipa kerran villinlännen jehu Link (Charles Bronson) junaryöstön yhteydessä kumppaninsa Gauchen (Alain Delon) pettämäksi. Samassa junassa sattuu matkustamaan myös Japanin Yhdysvaltojen suurlähettiläs, jolta Gauche vohkii presidentille lahjaksi aiotun miekan. Suurlähettilään samurai-palvelija Kuroda (Toshiro Mifune) saa hommakseen hankkia miekan takaisin. Jos tehtävä epäonnistuu, edessä on seppuku.

Link haluaa osansa saalisrahoista, Kuroda taas säilyttää samuraikunniansa. Pienen uhkailun jälkeen Link lähtee johtamaan Kurodaa erämaan halki Gauchen jäljille. Kuroda painelee koko matkan perinteisessä housuhameessaan, miekalla ja riisikakuilla varustautuneena. Viestintä tietenkin pätkii pahasti kaksikon välillä, kun amerikkalainen pragmatismi kohtaa japanilaisen tradition. Asiat puidaan kielellä, jota kaikki ymmärtävät: ensin keskustelemalla ja sitten lyömällä. Turha siinä on mitään haikurunojen merkityksiä selitellä.

Kyseessä on siis buddy-leffan prototyyppi, jossa Amerikka-Japani-akseli luo perustavan miesten välisen jännitteen ja poikamaisen huumorin lähteen. Lännenelokuvan kontekstissa kumppanusten välinen kunnioitus tietenkin kasvaa, kun nämä joutuvat tunnustamaan aisaparinsa olevan oudoista tavoistaan huolimatta väkivallan varma ammattilainen. Kuudestilaukeava toimii pitkänkin välimatkan päästä ja katana niittää satoaan lähemmäksi uskaltautuvien vihollisten joukosta.

Linkin ja Kurodan välinen ystävyys sinetöidään visiitillä ilotalossa, ja kohtauksen homoeroottinen motivaatio pysyy tuskin saumoissaan Linkin hiippaillessa kurkistamaan ovenraosta, miten japanilaiset sen oikein tekevät. Satulaan poimitaan myös Gauchen heila, jota esittämään on Bond-elokuvien ohjaajana muistettu Terence Young houkutellut Dr. Nossa esiintyneen Ursula Andressin.

Paljon on valittamista. Koska lähes koko tarina sijoittuu erämaahan, lavasteet ovat varsin minimaaliset. Lopun (erittäin epätodennäköisen) intiaanihyökkäyksen osanottajat eivät ole intiaaneja nähneetkään, kunhan on palmikolle sidotut peruukit vedetty päähän. Naishahmoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista arvoa; satunnaiset ilotytöt vilahtavat yläosattomissa. Toshiro Mifunea käy sääliksi, sillä Seitsemästä samuraista on pitkä matka Bronsonin aisapariksi. Elokuvan puolesta puhuukin ainoastaan sen silkka poikkeuksellisuus länkkäreiden joukossa. Tosin ei sekään jaksa koko kahden tunnin kestoa oikeuttaa.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2 /2 henkilöä