Rebekka kotikatsomo

Nuori nainen tapaa salaperäisen miehen ja muuttaa tämän sukukartanoon, missä tapahtuu kummia. Tämän tutun tarinakaavan popularisoi alun perin Daphne du Maurierin hieno klassikkoromaani Rebekka (1938). Huippusuosiosta nautti myös kirjaan perustuva Alfred Hitchcockin ohjaama Rebekka (1940). Oli siis vain ajan kysymys, milloin kyseisellä kauhuromanttisella teoksella yritetään taas tehdä rahaa. Ben Wheatleyn ohjaama elokuvaversio sai ensi-iltansa Netflixissä sopivasti ennen Halloweenia.

Vaimonsa menettäneen Maxim de Winterin roolissa nähdään tällä kertaa amerikkalainen Armie Hammer. Puiseva näyttelijä on kävelevä esimerkki etuoikeuksista, joista vain komea valkoinen mies rikkaasta perheestä voi Hollywoodissa nauttia. Lukuisista flopeistaan huolimatta Hammer on saanut jatkuvasti uusia mahdollisuuksia todistaa kykynsä ja aina epäonnistunut. Hänen vaisu roolisuorituksensa Rebekassa osoittaa jälleen, että hänellä ei ole mitään asiaa päärooleihin.

Paperilla herra de Winter on nimittäin objektiivisesti kamala hahmo: hän salailee, käyttäytyy uhkaavasti eikä edes yritä auttaa hermostunutta vaimoaan sopeutumaan uuteen kotiinsa. Hahmossa pitäisi siis olla jotain muuta vetovoimaa – epäilemättä järkisyiden ulkopuolelta. Tämän version katsoja varmaan jää ihmettelemään, miksi nainen ei yksinkertaisesti ota avioeroa.

Lily James tekee melkein kelvollista työtä amerikkalaisena sankarittarena. Nuoren naisen epävarmuutta ja itsetunto-ongelmia korostaa kirjailijan päätös jättää hahmon ilman nimeä, kun taas kuolleen Rebekan nimi on kaikkien huulilla. Elokuvassa nimi leijuu jopa taivaalla. Samaan liioitteluun sortuu valitettavasti myös James, joka puree alahuultaan ja tuijottelee lattioita.

Mitäänsanomattomat roolisuoritukset eivät ole elokuvan ainoa ongelma: kerronta hapuilee ja jännite puuttuu. Tapahtumapaikan eli Manderlyn kartanon, jossa Rebekan henki on lujasti kiinni, pitäisi luoda jännitykselle sopivat puitteet. Kummitustalolle yritetään saada luonnetta varjojen ja ylenpalttisen koristeellisuuden avulla. Lopputulos on näyttävä mutta persoonaton. Rebekan haamun läsnäolo on vain juuri ja juuri aistittavissa. Sekin pilataan lisäämällä tarpeeton kummitushahmo kipittämään pitkin Manderleyn käytäviä.

Rebekka on ensisijaisesti pettymys. Edellisten elokuviensa perusteella ohjaaja Ben Wheatleylta olisi voinut odottaa paljon rohkeampia tulkintoja. Päätös tehdä rouva Danversista (karismaattinen Kristin Scott Thomas) Rebekan äitihahmo ei lisää tarinaan tarpeeksi uutta särmää ollakseen perusteltu. Myös loppuun lätkäisty moderni voimautumisen teema on tökerö. Tekijöillä oli mahdollisuus tehdä omannäköisensä ja nykyaikainen tulkinta upeasta klassikosta. Valitettavasti he eivät ole edes yrittäneet ja lopputulos on sekä hengetön että kaikin tavoin turha.