Pleasantville - onnellisten kaupunki kotikatsomo

Tässäpä elokuva, jonka maku näyttää paranevan katselukertojen myötä. Ensimmäisen kerran kiroukset suurella sanomalla varustetusta naivista, syövyttävän kiltistä ja lapsellisesta hölynpölystä ovat vaihtuneet ymmärrykseen, että Pleasantville on pohjimiltaan suurella sanomalla varustettu naiivi, syövyttävän kiltti ja lapsellinen pieni hölynpöly. "Sillai" viihdyttävällä tavalla.

Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, Davidista (Tobey Maguire), maailmanlopun luuserista, joka pakenee elämää lukuisten kaltaisiensa lailla tv:n suosittuun jatkosarjaan - Pleasantvilleen - mustavalkoiseen WASP-elämäntavan manifestiin, sekä Jenniferistä (Reese Witherspoon), koulun viileimpien kanssa seurustelevasta töpseli-Tiinasta, joka jakelee kalleintaan kaikille, joilla hauiksen läpimitta täyttää normit ja jotka osaavat sanoa ’cool’ oikealla aksentilla. Joten ei ole syytä vieroksua neiti Jakorasian järkytystä tämän huomatessa joutuneensa (erään taikakaukosäätimen! suosiollisella avustuksella) suoraan Pleasantvillen tv-nössölandiaan veljensä höysteeksi. Ja mustavalkoisena. Kuinka ollakaan, sankariparimme sekoittavat pikkukaupungin tutun ja turvallisen järjestyksen, ja sitä mukaa, kun tunteet ja muutos pöllyttävät värivammaista sisäänpäin kääntynyttä tupputaajamaa, Tikkurilan värikartasto herää henkiin.

Eli jokainen vähänkin elokuvia seuraava tietää, että tuloksena ei voi olla muuta kuin auvoinen ja onnellinen loppu. Näin ollen tämän elokuvan kaikki yhteydet niin eläviin kuin kuolleisiinkin, puhumattakaan reaalimaailmasta, kielletään. No entä sitten? Niinhän klassisissa satuelokuvissa yleensä on ollutkin tapana. Sillä satuelokuvahan Pleasantville ytimeltään on, ja sen elokuva ilmoittaa jo heti tarinan alussa itsekin. Ja satuelokuvana Pleasantville on tarinaltaan, henkilöhahmoiltaan ja sanomaosastoltaan kiitettävän johdonmukainen. Toisaalta varttuneemmalle katsojalle tarkoitettuna elokuvalle olisi tehnyt vielä parempaa hieman säästeliäämpi alleviivaus ja ennalta arvattavuus. Nyt elokuva vie katsojaa kuin teuraslammasta vääjäämättömään lopputulokseen.

Pieneltä sielultaan Pleasantville on näppärän sujuva ja hyvää tarkoittava ravintolakeikkaa kiltimpi illanvieton vaihtoehto, joka jättää edellistä paremman fyysisen olon mutta tuottaa seuraavana aamuna samat tokkuraiset kysymykset: "Miks mun elämä on yhtä helevettiä?" - ja (vielä suurempana järkytyksenä): "Kuka toi on?"

ks. ensi-ilta