Pleasantville valkokangas

Pleasantville kuuluu niihin mediatodellisuutta tutkaileviin menestysrainoihin, jotka ovat nykyisille sosiologeille ja tuleville historiantutkijoille oivia pähkinöitä purtaviksi. Siinä "todellisessa" maailmassa elävät päähenkilöt siirtyvät "fiktiivisen" tv-sarjan päähenkilöiksi. Pleasantville on 1950-luvun pikkukaupunkiin sijoittuva tv-sarja, jonka päähenkilöt ovat puhtoisia ja viattomia. Mustavalkoisessa, identtisten omakotitalojen täyttämässä unelmakaupungissa ei ole sadetta, ei väkivaltaa, ei seksiä eikä suuria tunteita. Kaikki on tasaista, miellyttävää ja ennalta arvattavaa. Mitä tapahtuu, kun kaksi nykypäivän teini-ikäistä heitetään mukaan tv-sarjan todellisuuteen?

Tv-sarjan onnelliseen maailmaan siirretyt teinit tuovat mukanaan omat arvot ja asenteensa, jotka tietysti muuttavat perusteellisesti pikkukaupungin elämän. Umpiossa eläneet mustavalkoiset hahmot tutustuvat seksuaalisuuteen ja taiteeseen, sateisiin päiviin ja elämän ristiriitaisuuteen. He alkavat todella elää ja tuntea, minkä seurauksena he muuttuvat värillisiksi. Mutta elämän värikirjoon tutustuvat kaupunkilaiset saavat nyt kohdata myös vallan ja väkivallan käärmeen, joka luikertelee paratiisiin rakkauden ja intohimojen kylkiäisenä. Nokkela ajatus mustavalkoisen maailman asteittaisesta värittämisestä vie näin tarinaa eteenpäin.

Maailma ilman ristiriitoja

Amerikkalainen pikkukaupunki ja normaalin julkisivun taakse kätkeytyvät salaisuudet – siinä yksi amerikkalaisen elokuvan kestoaiheita, jota on sovellettu monissa eri lajityypeissä. Pleasantvillen pikkukaupungin yksiulotteiset, ikuisia onnen päiviä elävät hahmot muistuttavat tavallaan Don Siegelin Varastettujen ihmisten (1956) palkoihmisiä. Molemmissa maailmoissa konformismi, täydellinen yhdenmukaisuus on saavutettu.

Pleasantville on ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastanneen Gary Rossin ideoima ja läpiviemä projekti. Pleasantville heijasteleekin ilmeisen tarkkaan mm. presidentti Clintonille puheita kirjoittaneen ja demokraattien puoluekonventissa valtuutettuna olleen Rossin omia poliittisia näkemyksiä. Menneisyyttä ihannoivien tv-sarjojen ohella elokuvassa tavallaan irvaillaan konservatiiveja, jotka haikailevat takaisin 1950-luvun pikkukaupunki-idylliin, aikaan ennen moraalin ja kulttuurin vallankumousta. Haastattelussa Ross onkin todennut, että idea elokuvaan tuli sen jälkeen, kun Newt Ginrich nousi julkisuuden valokeilaan.

Tv-sarja näyttää maailman sellaisena, kuin monet sen haluaisivat olevan: turvallisena ja ristiriidattomana. Rossin elokuva opettaa kuitenkin, että kehityksen kelloa ei voi pysäyttää, sillä vain muutos on pysyvää. Lopun oikeussalikohtauksessa nostetaan esille suvaitsevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden ihanteet aidosti Frank Capran hengessä. Maailmaa, jossa isä on aina oikeassa, ei ole lopulta koskaan ollutkaan muualla kuin populaarikulttuurin nostalgiavarastossa.

Liikaa hampaatonta hymistelyä

Mustavalkoisen tv-sarjan muuttuminen värilliseksi todellisuudeksi ja tolloina hymyilevän ydinperheen inhimillinen herääminen antaisivat pohjan huomattavan kunnianhimoiselle elokuvalle. Pleasantvillessä on siis loistava perusidea, mutta valitettavasti se ei vain kanna loppuun asti. Jos Peter Weirin Truman Show (1998) ei olisi räjäyttänyt pankkia viime vuonna, tuntuisi Rossin teos varmaan todella kiinnostavalta kokeilulta. Vertailussa Weirin huikeaan satiiriin Pleasantville kalpenee kovin laimeaksi, välillä suorastaan kiusallisen sentimentaaliseksi mussutukseksi.

Eksoottiset kuoret eivät riitä kätkemään sitä, että Pleasantville on lopulta aika tavallinen kasvutarina, jossa vieraaseen ympäristöön siirretyt päähenkilöt kasvavat paremmiksi ihmisiksi. Teini-ikäisten rakkauselämä on siinä sittenkin näkyvämmin esillä kuin valinta ristiriitaisen ja ristiriidattoman maailman välillä. Upean aiheen muuttaminen hampaattomaksi hymistelyksi ärsyttää varmaan eniten niitä katsojia, jotka odottavat elokuvan olevan pisteliäs puheenvuoro tasapäistävää nostalgisointia vastaan. Pleasantvillen hyväntahtoisen kilttiä opettavaisuutta on siis helppo pitää naivismina, mutta on muistettava, että naivismikin voi pistää katsojat ajattelemaan. Juuri sen takia Frank Capra olisi varmaan pitänyt tästä elokuvasta.