Syvä uni
Raymond Chandlerin "pääteos" Pitkät jäähyväiset ilmestyi vuonna 1953 ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin Robert Altman teki suuresta dekkariromaanista hyvin vapaan sovituksen filmille. Käsikirjoituksen elokuvaan oli tehnyt maineikas Leigh Brackett, joka oli jo aiemmin kunnostautunut Howard Hawksin Syvä unen (1946) skenaristina. Brackettin kynästä oli lähtöisin myös Altmanin Pitkien jäähyväisten yllättävä ja monen Chandler-puritanistin kerettiläisenä pitämä mutta kihelmöivän kyyninen ja tyrmäävä loppuratkaisu. Itse asiassa Altman vaati työsopimukseensa kohdan, jossa nimenomaan todettiin, että käsikirjoituksen loppuratkaisun on oltava jäljellä myös lopullisessa leikkauksessa.
Vasta julkaistu Pitkien jäähyväisten dvd on jokaiselle 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun amerikkalaisen elokuvan kultakauden ystävälle pelkkää mannaa, vaikka kaivattuja lisukkeita kuten dokumenttia The Long Goodbye: The Rip Van Marlowe ei ekstroissa ole, jenkkiversiossa se tosin löytyy. Kuvanlaatu on hyvä näyttäen mestarismies Vilmos Zsigmondin tyylittelyn taidot ja monoääniraitakin on kelvollinen, joskin Elliot Gouldin epäselviä muminoita ymmärtääkseen saa oikein pinnistää. John Williamsin kohtalokas nimiteema soi useine eri variaatioineen kuitenkin yhtä hypnoottisen tehokkaasti kuin aina ennenkin.
Pitkissä jäähyväisissä kaikki palaset ovat edelleen kohdallaan. 2000-luvun alussa elokuva tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalta tyhjyyden ja moraalisen ontumisen kuvauksena kuin mitä ensi-iltansa aikoihin yli 30 vuotta sitten. Alussa Marlowe herää syvästä unesta tai syvään uneen – miten asian nyt haluaakin tulkita – kohdatakseen käsittämättömän modernin maailman, jossa yhteiskunnan hajoamisprosessit kulkevat hissukseen ja huomaamattomasti kohti vääjäämätöntä loppuaan. Pintakiiltoinen, turhuudessaan rypevä loisto kätkee sisälleen surua, pohjatonta ahneutta ja itsekkyyttä, tarpeetonta väkivaltaa ja kärsimystä. Luottamus, suoraselkäisyys ja uskollisuus ovat tuossa maailmassa enää pelkkä mauton vitsi. Lopulta ainoa moraalinen teko kajahtaa aseen piipusta.
Loistelias, pitkä alkujakso näyttää kissastaan liikuttavasti huolehtivan etsivänkuvatuksen, joka harhailee koko elokuvan ajan sattumien kautta kohti lopullista heräämistä ja välienselvittelyä. Sattumien, jotka myös matkan varrella satuttavat monia ihmisiä, sekä syntisiä että synnittömiä. Altmanin aikamiespoikamainen Marlowe ei ole toimija kuin vasta katkerassa finaalissa, ei edes sivustatarkkailija, hän on jatkuvasti väärässä ja ajelehtii pallo hukassa langenneitten enkelten kaupungin yltäkylläisessä tyhjyydessä, jonka onttoutta korostavat valtavat talot ja niissä asuvat elävät kuolleet, manipuloidut ihmislihat ja -mielet.
Näkisin Pitkät jäähyväiset sukulaissieluksi vuotta myöhemmin valmistuneelle Sam Peckinpah’n rujolle ja äärimmilleen kärjistetylle 1970-luvun amerikkalaiselokuvan kiistanalaisimmalle merkkiteokselle Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974), jossa jo ihmiselämä itsessään on rikos. Legendaaristen kulttiohjaajien rohkeat ja rumat mutta sitäkin tarpeellisemmat ihmisyyden ripitykset ovat häkellyttävän groteskeja, umpimustia komedioita maailmasta, joka on vetämässä itseään piippuun ilman, että juuri kukaan edes välittäisi yrittää sitä estää.
Philip Marlowe: "Nobody cares but me." Terry Lennox: "Well that’s you, Marlowe. You’ll never learn, you’re a born loser." Philip Marlowe: "Yeah, I even lost my cat."
Toimituskunnan keskiarvo: 4,3 / 3 henkilöä
Seuraava:
Matrix Revolutions, The
Arvostelu elokuvasta Matrix Revolutions, The.
Edellinen: Matrix Revolutions, The
Arvostelu elokuvasta Matrix Revolutions, The.