Peloista pahin kotikatsomo

Peloista pahin oli juuttua Hollywoodin itsesensuurin villalapasen alle. Elokuvan teema kun käsitteli terroristiuhkaa, jonka arvioitiin sitten olevan liikaa syyskuun yhdennentoista päivän traumatisoimille amerikkalaisille. Mutta mukavasti Peloista pahin kuitenkin menestyi viime keväänä, kun se oli saanut ensi-iltansa rapakon takana. Ja turhiahan pelot yleisön reaktioista olivat, sillä tuorein Jack Ryan -raina on niin perusturvallista jännitysviihdettä, että Yhdysvaltain maaperällä tapahtuvasta ydinräjähdyksestäkin huolimatta hätä ja paniikki ovat kaukana. Vaikka Peloista pahin vihjaa moniin todellisuuden kouraisevasti pelottaviin oikeisiin uhkiin, niin parituntinen vierähtää leppoisan huolettomasti. Viihdettähän tämä vaan on eikä aivan edes huonoimmasta päästä.

Tässä tarinassa Jack Ryanin naama on siis vaihtunut Ben Affleckin näköiseksi, mikä ei ilonaihetta juurikaan tarjoa, vaikkei pökkelö-Ben aivan sietämätön ole. Tulee kuitenkin ikävä Harrison Fordia ja jopa Alec Baldwinia. Mutta muissa rooleissa onkin sen verran rankempaa kaartia, että oksat pois. Siitä pitävät esimerkiksi herrat Morgan Freeman, James Cromwell ja Philip Baker Hall huolen. Ja monta tuhnua he ovat aikaisemminkin pitäneet pinnalla totaaliselta hukkumiskuolemalta pelkällä läsnäolollaan. Jykevin suoritus tulee kuitenkin "junioriosastosta". Teatterinäyttelijä Liev Schreiber tekee herkullisen pirullisen tulkinnan CIA:n hitmanina John Clarkina. Olisi ansainnut enemmänkin aikaa filmillä.

En tiedä, kuinka paljon myös tuottajana häärinyt kirjailija Tom Clancy on vaikuttanut siihen, että Peloista pahin on perusolemukseltaan miellyttävän vanhakantainen, jota tukee jo tarinan asetelma USA:n ja Venäjän kismasta maailmanpolitiikan hiekkalaatikolla. Väkivalta, toiminta ja efektit ovat sivuroolissa, kun tarinaa eteenpäin kuljettavalle poliittisen päätöksenteon kuvaukselle kabinettien huipulla annetaan yllättäen suhteessa paljonkin minuutteja. Karu visuaalisuus tukee melko rauhallista tarinankerrontaa, joka suo tilaa näyttelijöillekin, vaikka ajojahti kadonneen ydinpommin perässä käykin kuumana. Myös toimintakohtausten tietynlainen alkeellisuus miellytti. Jotain sellaista karheutta tässä elokuvassa on, mitä nykyaikaisista agenttitarinoista yleensä puuttuu.

Tietenkin positiivisesti ajatellakseen täytyy unohtaa elokuvan juonen jalkapallokentän kokoiset aukot ja sen ajatusmaailman sysimustavalkoinen asetelmallisuus. Ja tässä maailmantilanteessa Peloista pahin pärjää toki mainiosti myös propagandaelokuvana, joskaan se ei niin täysin palkein heiluttele lippuaan USA:n voimapolitiikan puolesta, että siihen kannattaisi sen kärkevämmin puuttua. Dvd:n ekstrat eivät anna syytä heittää kärrynpyörää, vaikka kyse onkin jonkinlaisesta keräilijän kappaleesta. A Cautionary Tale on perusoksettavaa jenkkihumpuukia, kun asianosaiset kehuvat toisiaan kilpaa ja usein ilman sen kaksisempaa syytä. Sen sijaan erikoisefektispesiaali tarjoaa jo mielenkiintoisempaa materiaalia, jos aihe sattuu kiinnostamaan.