Paha pukki kotikatsomo

Joskus huonon elokuvan nähtyä alkaa miettiä, kuinka pari tuntia elämästä kului taas täysin hukkaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on Terry Zwikoffin komedia Paha Pukki. Väkisin väännetty alapäähuumori ja naimavitsit eivät naurata olivat henkilöhahmot kuinka hassunnäköisiä tahansa.

Elokuvan lähtöasetelma on sinänsä hauska, mutta ei omaperäinen. Billy Bob Thorntonin näyttelemä lapsia vihaava rikollinen pestautuu tavarataloon joulupukiksi kääpiöapurinsa (Tony Cox) kanssa. Päämääränä on ryöstää tavaratalo aattoyönä. Asiat mutkistuvat, kun tavaratalon turvamies saa juonen selville ja vaatii omansa saaliista.

Paha pukki on kaikessa korniudessaan rikollisen kasvutarina hyväksi ihmiseksi. Alkoholisoitunut vittua viljelevä pukki tutustuu tavaratalossa koulukiusattuun lihavaan pikkupoikaan (Brett Kelly). Poliisien pelossa pukki muuttaa pojan luo, jonka isossa uima-allastalossa ei asu muita kuin yllätys yllätys, vanha isoäiti. Pian pukki huomaa suojeluvaistonsa heränneen ja antaa turpiin paksun pojan kiusaajille.

Paha pukki on kuin aikuisten Yksin kotona -elokuvat. Niiden estetiikkana on amerikkalainen keskiluokkaisuuden idylli: yhteisölliset omakotitalolähiöt ja kulutuskulttuurin huipentumat eli tavaratalot. Kukapa ei olisi uneksinut saavansa seikkailla ja kahmia niin paljon esineitä tyhjästä tavaratalosta kuin syli sietää. Klassinen musiikki taustalla ja hyväntuulisuus paistaa läpi koko elokuvan, mutta Pahan pukin ivallisuus on jäänyt kaljatölkkien ja tupakantumppien alle. Jos sitä alun perinkään edes oli.

Pahan pukin vitsit on tarkoitettu aikuisille mutta niiden käsikirjoitus vastaa teini-ikäisten poikien fantasioita ja mielikuvitusta siitä, mikä on hauskaa. Sitä eivät ole tyhjät kaljatölkit, lihavat naiset, perseeseen paneminen "niin ettet pasko suoraan kuukauteen" ja vittu-sana yli sadannen kerran. Älyllistä huumoria ei elokuva paljoakaan tarjoa. Ainoaa piristystä tuo John Ritterin viimeiseksi jäänyt roolisuoritus tavaratalonjohtajana, joka kurtistaa naamaansa aina sopimattoman sanan kuultuaan. Johtaja yrittää kaikin tavoin olla poliittisesti korrekti, mikä kääntyykin aina itseään vastaan.

Paha pukki koluaa läpi monet kliseet. Elokuvan nautinnollisinta antia ovat roolisuoritukset vaikkakin jokaisella hahmolla on vain muutama luonteenpiirre. Pissa- ja kakkahuumorista huolimatta elokuva osuu pariin kertaan onnistuneesti kritisoimaan joulun kaupallisuutta ja tavaratalohysteriaa.