Nasta laudassa kotikatsomo

Dennis Hopperin Easy Riderin yllättävä menestys poiki 1960-ja 70-luvun vaihteessa tukun road movie -elokuvia, joissa tien päälle lähteneet pilviveikot uhmasivat autoritääristä yhteiskuntajärjestystä. Pientä kulttimainetta nauttiva Nasta laudassa on tämän lyhytaikaiseksi jääneen aallon kiinnostavimpia elokuvia. Amerikkalainen "vapauden" unelma ja hippikauden ihanteet lyövät siinä kättä naiiviudella, joka on samanaikaisesti sekä ylevää että tahattoman koomista.

Denveristä San Franciscoon autoa ajava, pillereitä popsiva ex-kyttä Kowalski lyö vetoa, että selvittäisi matkan 36 tunnissa. Poliiseja pakoon kaahaava Kowalski saa sivustatukea sokealta mustalta DJ:ltä Super Soulilta, joka antaa radiossa ohjeita tälle "Amerikan viimeiselle vapaalle sielulle". Nasta laudassa hämmentää edelleen takaa-ajokohtauksillaan, jotka ovat fyysisyydessään tiukkaa katsottavaa. Vauhdin tuntu välittyy näyttävämmin kuin monissa digiajan tuotteissa. Erinomainen soundtrack (mm. Mountain ja Delaney & Bonnie & Friends) tuo nostalgisia värinöitä aikakauden populaarimusiikin harrastajille.

Nasta laudassa on monella tapaa kummallinen elokuva, josta nauttiminen edellyttää silmien sulkemista ilmeisiltä esteettisiltä puutteilta. Sen umpikliseiset roolihahmot, kömpelöt takautumat ja jälkipuoliskon kaikkea muuta kuin loogiset juonenkäänteet ovat vain taustaa asetelmalle, jossa maanteiden kahlitsematon sankari ajaa järjestäytynyttä yhteiskuntaa pakoon. Dodgellaan aavikon halki pyyhältävä Kowalski kohtaa käärmeenpyydystäjän, halukkaita naisia, hippejä ja saarnaajia ja vieläpä psykoottisen homoparin.

Elokuvan jälkipuolen erikoisia käänteitä voi pitää käsittämättömänä piittaamattomuutena tarinan sisäisestä logiikasta, mutta yhtä lailla tietoisena pyrkimyksenä etäännyttämiseen. Juonen aukkoisuus ja stereotypiat ovat silti vain epäolennaisuuksia, joihin ei kannata liiaksi juuttua. Olennaisempaa on Sarafianin elokuvan pyrkimys kommentoida amerikkalaisen vapausunelman tavoittamattomuutta.

Vaikka Kowalski on eräänlainen oikeamielinen cowboy, ei Nasta laudassa ole vain road movieksi muutettu lännenelokuva. Perinteisestä westernistä Sarafianin elokuvan erottaa sen yhteiskuntakuva: rakenteelliseen väkivaltaan perustuva systeemi on läpimätä. Elokuvan vihollinen on lopulta itse yhteiskuntajärjestelmä. Siksi siinä voi nähdä kaikuja niin Sam Peckinpah’n westerneistä kuin myös monista muista amerikkalaisia arvoja ravistelleista 1960-luvun lopun elokuvista.

Nasta laudassa nostaa yksinäisen ajajan systeemiä refleksinomaisesti vastustavaksi, tuhonsa itse valitsevaksi antisankariksi. Elokuvan kummallisen logiikan mukaan järjettömästä kaahaamisesta tulee yhteiskuntakritiikin väline: "vapaa" mies saa ajaa autoa niin lujaa kuin sielu sietää. Sen käänteisteokseksi voidaan nostaa Monte Hellmanin ohjaama, vähälle huomiolle jäänyt synkkä autoilukulttuurin kritiikki Two-Lane Blacktop (1971). Erilaisuudestaan huolimatta molemmat ovat huikean paljastavia kuvia vauhtisokean kulttuurin pakkomielteistä. Siksi Nasta laudassa on kiintoisampi elokuva kuin sen yksipuinen juonirunko tai hölmöt käänteet antaisivat ymmärtää. Se on puhdas, peittelemättömän itsetuhoinen äijäfantasia.