Lähtölaukauksia kotikatsomo

Täytyy myöntää, etten ole juuri koskaan kuulunut brittiläisen poppistähti Chris Rean vankkumattomimpiin ihailijoihin. Mies kun sattuu olemaan Nukkumattiakin tehokkaampi silmäluomien painolasti. Vankalla kokemuksen rintaäänellä annan sinulle neuvon, että varmista ainakin pitkillä ja öisillä automatkoilla, että istut nastan päällä herra Rean kähistessä unihiekkaa rahisevan lämmityslaitteen säestyksellä silmiisi. Eli tässäpä pieni vinkki kolaritutkijoille: tarkastakaapa radioiden soittolistat onnettomuuden tapahtuma-aikoihin, ja löytäkää yhteinen nimittäjä...

Ensi näkemältä tuntuukin siis jotenkin epäilyttävältä ajatukselta kuvitella Chris Rea elokuvan päätähdeksi. Asia ei ilmeisesti ole mitenkään kylmännyt ohjaaja Michael Winneriä, miestä mm. Charles Bronsonin ryydittämien Väkivallan vihollinen -elokuvien takaa. Tai sitten ohjaaja sanoi ’tahdon’ unissaan. Ja teki samalta makuulta koko elokuvan.

Joka tapauksessa, inhottaa olla oikeassa. Chris Rea nimittäin näyttelee kuin laulaakin. Nukkuen. Itse asiassa en muista vähään aikaan nähneeni näin unettavaa ja pitkäveteistä filmintynkää. Lähtölaukauksia yrittää olla jonkinlainen komedia, mutta kyllä elokuvan komediallinen puoli syntyy pääasiassa katsojaparan hassuista haukotteluilmeistä. Tai nastan - ellei peräti rautanaulan - tuottamasta tuskasta. Asiaa ei mitenkään auta puuduttava ja takuuvarmasti ennalta arvattava juonenrääpäle. Elokuva kertoo koko elämänsä ajan päähän potkitusta Harrystä (Chris Rea), joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas ja päättää sen siliän tien hankkia matkaseuraksi tuonpuoleiseen kaikki hänelle menneisyydessä ilkeilleet. Virkistävää.

Elokuvaan on yritetty saada potkua kiinnittämällä näyttelijäkaartiin joukko brittielokuvataivaan kirkkaimpia tähtiä kuten Bob Hoskins, Ben Kingsley, Joanna Lumley ja John Cleese, jotka kaikki käyvät heittämässä pienet sivuosat elokuvassa. Mutta eipä näistäkään ole muuhun kuin kummajaiskokoelmaksi, joista päällimmäiseksi jää tunne, että jeesataan nyt vanhaa hyvää ohjaajakaveria, että se sais nyt edes omansa pois.

Ainoa ehkä edes hieman verenpainetta nostattava ja samalla hereillä pitävä yksityiskohta elokuvassa on sen maailmankuva. Se on nimittäin suorastaan fasistinen ’kuulaa kalloon kelmeille’ -ongelmanratkaisussaan. Maalitaulujen löytäminen on tehty mössöelokuvan hyväksi osoittamien perinteiden mukaisesti helpoksi. Elokuvassa nilkin osoittamiseen ei tarvita muuta kuin hassun naamanväännöksen erottaminen normaalista pärstälukemasta. Joka siis on sama kuin Chris Rean lurppasilmäinen ja vetinen tuijotus. Eli siinäpä keskiarvoa kerrakseen. Ampukaa kaikki muut.