Huumorin yhdistämät

Neliraajahalvaantuneen intellektuellin ja hänen katu-uskottavan avustajansa ystävystymisestä kertova Koskemattomat (2011) nousi pikavauhtia yhdeksi Ranskan kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvista. Voittokulku ei rajoittunut kotimaahan, vaan elokuvasta tuli hitti myös muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Se ei ole mikään ihme, sillä tositarinaan pohjautuva Koskemattomat on monessa suhteessa täysosuma. Hauska ja koskettava draamakomedia on huolellisesti käsikirjoitettu, taiten kuvattu ja valloittavasti näytelty.

The IntouchablesPyörätuoliin sidottu, äveriäs ja sivistynyt Philippe (Francois Cluzet) etsii henkilökohtaista avustajaa ympärivuorokautiseen työsuhteeseen. Senegalista 8-vuotiaana Ranskaan muuttanut Driss (Omar Sy) ei usko pääsevänsä töihin mihinkään, mutta työttömyyskorvausta saadakseen hänen on silti kierrettävä työhaastatteluissa keräämässä puumerkkejä. Eläväisen Drissin konstailematon suoruus tekee vaikutuksen Philippeen, joka päättää tarjota nuorelle miehelle mahdollisuuden. Kodittomaksi joutunut Driss suhtautuu työtarjoukseen aluksi epäilevästi, mutta muuttaa kuitenkin Philippen hulppeaan pikkupalatsiin.

Koskemattomat törmäyttää yhteen kaksi vastakkaista ja toisilleen vierasta maailmaa. Drissin kotikenttä on pariisilainen lähiö, jossa asutaan ahtaasti ja vietetään paljon aikaa kaduilla. Koska töitä ei ole, nuoret maahanmuuttajamiehet ovat alituisessa syrjäytymisvaarassa. iPodissa soi hip hop tai R&B. Tulojakauman toisessa ääripäässä on Pariisin hienostokaupunginosaan linnoittautunut Philippe, jolla on varaa palkata henkilökuntaa ja lennellä yksityiskoneella. Levylautasella on aina klassista, ja taidekokoelman kartuttamisessa ei tarvitse miettiä hintaa.

The IntouchablesMiehiä yhdistävä tekijä on huumori. Philippen invaliditeetti poikii toinen toistaan mustempia sutkautuksia verbaalisesti notkealta Drissiltä, ja kehittyneen itseironian tajunsa ansiosta myös Philippe osaa nauraa tilanteelleen ja siitä seuraaville kommelluksille. Drissin katseen kautta monet Philippen elämän itsestäänselvyydet näyttäytyvät riemastuttavan tuoreina myös katsojalle. Hauska esimerkki tästä on kohtaus, jossa kaksikko menee oopperaan kuuntelemaan Mozartin Taikahuilua. Tuskin koskaan on puuksi pukeutunut, saksaksi laulava solisti näyttänyt yhtä huvittavalta.

Olivier Nakachen ja Eric Toledanon käsikirjoittamassa ja ohjaamassa tarinassa on kaikuja My Fair Ladysta, sillä Philippen sivistyneisyys ja tietämys tarttuvat vähitellen myös Drissiin. Asetelma pidetään kuitenkin tasapainoisena, ja oppi virtaa molempiin suuntiin. Driss laajentaa pomonsa tajuntaa monin eri tavoin ja pyrkii tarjoamaan tälle myös fyysisiä vauhdin ja vapauden kokemuksia. Yölliset ulkoilut ja autoajelut ovat juuri sellaista arjen luksusta, jota Philippen tilanteessa olevan ihmisen voi kuvitella janoavan. Elokuvan ehkä koskettavimmassa kohtauksessa Driss vie Philippen meren rannalle, ja Francois Cluzet puristaa katseeseensa suurimman kiitollisuuden, jota ihminen voi toista ihmistä kohtaan tuntea.

The IntouchablesKyynikko saattaa pitää Koskemattomia liiankin laskelmoituna ja miellyttämisenhaluisena. Elokuva on kuitenkin huomattavasti monisyisempi ja rosoisempi kuin useimmat niin sanotut hyvän mielen elokuvat. Käsikirjoituksessa ei ole lainkaan ilmaa, ja erityisesti dialogi on terävää ja latteuksista puhdasta. Erityiskiitoksen ansaitsee Ludovico Einaudin säveltämä musiikki, joka ilmentää hienosti tarinan melankolisempia sävyjä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks