Khartoum kotikatsomo

Britannialle 1800-luvun loppupuoli edusti maan globaalin vaikutusvallan suuruusaikaa. Aikaa, jolloin kilpailtiin kehittymättömämpien maiden jaosta muiden siirtomaaimperiumien kuten Saksan kanssa. Tähän kontekstiin sijoittuu suurenmoinen Afrikka-kuvaus Khartoum (1966), jossa legendat Charlton Heston ja Sir (vasta myöhemmin tosin) Laurence Olivier tekevät yhdet mittavien uriensa mieleenpainuvimmista rooleistaan.

Hestonin esittämä kenraali Charles "Chinese" Gordon lähetetään Englannin pääministeri Gladstonen (sopivan niljakas Ralph Richardson) toimesta Sudaniin, jossa tuhansia egyptiläisiä uhkaa tuho muslimipäällikkö Mahdin (Olivier) toimesta, joka suunnittelee seuraavansa Muhammedin jäljissä koko islamilaismaailman ikoniksi. Gordon tietää tehtävänsä olevan lähes mahdoton, mutta lähtee silti kristinuskon airueena, tosiasiat kuitenkin tiukasti tietäen. Kaikki huipentuu rajuun taisteluun Khartoumin ikivanhasta kaupungista.

Gordonin ja Mahdin kohtaamisissa, joita tosielämässä ei koskaan tapahtunut, on Khartoumin keskeinen jännite. Kerrankin voi todeta elokuvan parantaneen sopivasti totuutta fiktion keinoin, sillä Gordon ja Mahdi oppivat kunnioittamaan toisiaan, mutta kumpikaan ei suostu/voi luopua periaatteistaan vaan konflikti on väistämätön. Islamin ja kristinuskon välinen kädenvääntö maailman ihmisistä ei ole vieläkään kovin vieras aspekti, minkä kaikki hyvin tiedämme.

Hestonin tiedetään suostuneen mukaan Khartoumiin Robert Ardreyn (mm. Four Horsemen of the Apocalypse - Neljä ratsastajaa, 1962) loistavan käsikirjoituksen takia. Oikeassapa oli. Ardrey kirjoitti Maudin juuri sellaiseksi megalomaaniseksi haihattelijaksi ja Gordonin vastaavasti turhamaisuuden symboliksi kuin suurmiehillä on toisinaan tapanakin ollakin. Erityisesti Olivier iho tummennettuna arabina suistuu toisinaan suorastaan shakespearemaisiin sfääreihinsä ja on, ihme kyllä, jopa uskottava. Heston taasen tekee Gordonina erään pitkän uransa viimeisistä suurista rooleista, juuri ennen Apinoiden planeetan (1968) kulttimainetta ja 1970-luvun katastrofielokuvia.

Khartoum kuvaa epäsuorasti myös viktoriaanisen ajan brittipoliitikkojen takahuoneiden kähmintää omien asemiensa turvaamiseksi. Elokuvan alussa käydään keskustelua, jossa todetaan kansallissankari Gordonin mahdollisen epäonnistumisen Sudanissa olevan kansan mielissä tämän omaa syytä eikä poliitikkojen. Tämä päättely saa lopulta helpottuneen Gladstonen turvautumaan Gordoniin. Raadollista. Kuin korostaakseen tätä maskuliinista nihilismiä, Khartoumista puuttuvat kokonaan naisroolit.

Khartoum on sielukas kuin Arabian Lawrence (1962), laadukas kuin Ben-hur (1959), muttei niin teatraalinen kuin Kleopatra (1963). Mahtava sotaspektaakkeli, jota ällistyttävän erinomainen (1960-lukulainen!) kuvan- ja äänenlaatu hienosti tukevat.