Jonah Hex kotikatsomo

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten amerikkalaisten sarjakuvien pitkä alennustila oli hitaasti ja vähitellen hellittämässä, mutta yhä edelleen elettiin aikakautta, jolloin sarjakuvasankarit olivat pitkälti kirkasotsaisia Comics Coden runtelemia partiopoikia. Tuolloin teki DC-kustantamon All-Star Western -sarjassa ensiesiintymisensä Jonah Hex, joka oli jotain ihan muuta.

Hex oli kyyninen, ajoittain katkera ja käytännöllisen armoton villin lännen palkkionmetsästäjä, jonka kasvot oli intiaanien toimesta poltettu ja runneltu arpisen groteskeiksi. Hex ei empinyt vaan löi ja ampui vihamiehiään, palkkion kohteena olevia rikollisia ja vastaan tulleita bandiitteja. Hex ei ollut perinteisen yksiulotteinen pyssysankari, vaan paikoin ristiriitainen, omaa sisäistä koodistoaan noudattava hahmo, joka välillä yritti vetäytyä ammatistaan eläkkeelle ja perustaa perheenkin. Toisin kuin valtaosalle sarjakuvasankareista, Jonah Hexille koitti aikanaan myös vääjäämätön loppu, kun ikääntynyt Hex ammuttiin korttipelissä hengiltä.

Hexin seikkailut olivat yhdistelmä vanhaa lännentarinoiden perinnettä yhdistettynä muun muassa italowesternien vaikutukseen, ja Jonah Hexin tarinoita on julkaistu viime vuosina kiitettävästi Suomessakin. Suosittelen jokaista Hexista kiinnostunutta ostamaan kyseiset sarjakuva-albumit sen sijaan, että tuhlaisi senttiäkään rahaa ja sekuntiakaan aikaa Jonah Hex -elokuvafilmatisointiin.

On vaikea ymmärtää, kuinka Jonah Hexin alkuasetelmista voidaan mennä niin paljon metsään, että sitä ei nähdä lainkaan puilta. Käsikirjoitus on sekava sekametelisoppa, jota on ollut kyhäämässä useampikin puukätinen puoskari, ja sotku on vieritetty ensi kertaa täyspitkää elokuvaa ohjaavan, aiemmin yhden animaatioelokuvan ohjanneen Jimmy Haywardin niskoille. Haywardia on tosin turha syyttää lopputuloksesta, sillä ilmeisesti studion pukuherrat käyttivät vielä nimettömiä lisäohjaajia kuvaamaan uusia haluamiaan kohtauksia, ja Hayward tuskin muutenkaan olisi mikään auteur tai sergioleone ollut.

Jonah Hex on lännenelokuvan räikeä irvikuva, surkea räpellys, jossa jännitystä yritetään turhaan luoda kehnojen CGI-efektien avulla. Miljöö on räikeän epäuskottava, ja päänäyttelijät kulkevat kuin automaattiohjauksella.

Varsinkin John Malkovich on tavanomaistakin maneerimaisemmin näyttelevä, vasemmalla kädellä pahisroolinsa läpi vetävä ex-kenraali Turnbull. Sarjakuvan ikääntyneestä, katkeroituneesta etelän herrasmiehestä on tehty jonkinlainen proto-terroristi, joka aikoo tuhota Yhdysvallat ties millä futuristisella ydinpommin esiasteella. Umpisurkeaa juonta ei ole syytä haukkua sarjakuvamaiseksi, sillä se olisi karkea loukkaus sarjakuvia kohtaan.

Hexiä esittävä Josh Brolin on ulkoisesti rooliinsa sopiva, mutta syystä tai toisesta tavallisesta villin lännen palkkionmetsästäjästä on päätetty tehdä yliluonnollisia voimia omaava semi-supersankari. Elokuva-Hex kykenee kommunikoimaan kuolleiden kanssa, korpit varoittavat miestä lähestyvistä luodeista, eikä sankarin tarvitse kuin huilata hetki parin inkkarin seurassa, jotta suoraan rintakehään ammuttujen luotien aiheuttamat pikkunaarmut paranevat Wolverine-henkisesti, ja sen jälkeen onkin taas aika karauttaa taistelemaan terroristeja vastaan. Vähän sama asia kuin jos tekisi Tuntemattomasta Sotilaasta version, jossa uusio-Rokka kestäisi luoteja ja nuijisi neukkuja kuumakatseella, ohjaajana Uwe Böll.

Elokuvan ehdottomasti paras puoli on, että jos lopputekstejä ei lasketa, niin torsoksi silvottu tarina loppuu jo 70 minuutin kohdalla. Siinäkin on reilu tunti liikaa, mutta jos Jonah Hexistä olisi tehty vaikkapa tuplasti pidempi eeppinen kyhäelmä, niin se olisi laskettavissa jo kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien vastaiseksi. Sarjakuvan peruswestern-hahmon kanssa sekavan epäloogisella steampunk-scifin, kauhun ja fantasian yhdistelmällä ei ole juuri mitään tekemistä, ja täysin ansaitusti elokuva oli lippuluukuillakin totaalinen floppi.