Hurjapäät kotikatsomo

Autoiluelokuva on vaikea laji. Sen todistivat Taxit ja Harlinin Drivenkin, joka osoittautui jopa ajokohtauksiltaan varsin munattomaksi mekastukseksi. Palava kumi ja bensankatku harvemmin kätkevät sisäänsä suuria merkityksiä, joten autoelokuvien voima piileekin muodossa ja sykkeessä. Onkin ymmärrettävää, että kaahailuelokuvat eivät juurikaan nauti laadullista arvostusta, kenties Millerin legendaarisia Mad Max -elokuvia lukuun ottamatta.

Kun nykymarkkinat ovat pullollaan toinen toistaan näppärämpiä visualisoijia, luulisi viime vuosikymmenten aikana liukuhihnoilta tuotetun monen moista muotopuhdasta ja ajokohtauksiltaan hurjaa autoelokuvaa. Kuitenkin Australian takamailla yli parikymmentä vuotta sitten pikkurahoilla tehdyt Mad Maxit edustavat edelleen huimimpia ajokohtauksia, joita selluloidille on tallennettu.

Teatterikierroksellaan kritiikeissä tyrmätty Hurjapäät osoittautui videokatselussa kenties turhaan tyhjänpäiväisestä kaahailustaan haukutuksi muotopuhtaaksi autoelokuvaksi. Elokuvan tarinasisältö ei luonnollisestikaan tarjoa suuria elämyksiä tai tuoreita käänteitä, sillä sinivuokon soluttautuminen rikollisjengiin ystävystymis- ja rakastumiskäänteineen on veivattu läpikotaisin toimintaelokuvan kaanonissa. Parhaimmillaan pinnallisilta tuntuvat stereotyypit kuitenkin yksinkertaistuvat henkilöiden sielunmaisemaa suoraviivaisesti kuvaaviksi hahmoiksi, joista Vin Dieselin katukaasutusjengin pomo on oivallinen esimerkki.

Hurjapäissä kannattaa kiinnittää huomio estetiikkaan, muotoon ja sykkeeseen, jolla autot ja ihmiset on kuvattu, sillä kerronnan rytmiikka on suorastaan hivelevää. Miami Viceakin 1980-luvulla ohjannut Rob Cohen on onnistunut lataamaan ajokohtauksiin todellista vauhdin ja autoegoistiikan vimmaisuutta. Intellektuelleille tällainen kaahailu ja kromin välke on tietysti kauhistus - jotain amisviiksien virittämien karvanoppacorollien alikehittynyttä viilaamista. Tässä primitiivisessä toiminnassa piilee kuitenkin sellaista mielen puhdistavuutta, jonka monen älykön soisi kokevan. Aistiessaan todellisen vauhdin voiman dynamiikkaa kehossaan tuntee elämässään väristyksiä, joita upeimmatkaan pelit ja elokuvat eivät kykene tarjoamaan.

Auto on monissa yhteyksissä yhdistetty ihmisen kokemusmaailmaa niin hyvässä kuin pahassakin avartavaksi koneeksi, ja sitä se kieltämättä onkin. Valitettavasti monelle tämä avartuminen on koitunut lopulliseksi, kun pelloilta ja pöpeliköistä viranomaiset ovat saaneet kerätä jäseniä muovisäkkeihin. Turboruuvia kaakkoon vääntävä Hurjapäät saa varmasti monen kaasujalan turhan raskaaksi, mutta en katsoa asiakseni puuttua elokuvan viljelemään levottomaan ajokulttuuriin, josta pillurallia polkevat koltiaiset saattavat omaksua huonoja tapoja.

Miehinen lojaalisuus symboloituu elokuvassa kymmenen sekunnin filosofiaan, joka maalailee hienolla tavalla vauhdin luomaa todellisuudesta irtautumista, vapautta ihmisen fyysisten kykyjen kahleesta. Oikeastaan Hurjapäät antaa sen turvallisen tavan kokea 900 hevosvoimaisen rassin hurjuuden ja malebondingin pyhimmän jalouden.