Hengähdys valtatien varrella

Unia on kiehtovaa tulkita.

Neljä vuotta sitten kaksi hymyilevää poikaa hyppäsi populaarielokuvasta todellisuuteen kiduttamaan kesämökille matkannutta perhettä, palvelemaan katsojia sadistisilla veriteoilla. He ketkä muistavat tämän todistaneensa, ketkä muistavat kokeneensa Funny Gamesin, itävaltalaisen Michael Haneken kylmäävän väkivaltatutkielman ja audiovisuaalisen massaviihteen raastavan analyysin, sitä tuskin unohtavatkaan. Mitä tuli väkivaltaan, katsojasta muovattiin jatkuvasti tiedostavaa tekijää, eikä raja vastuun ja objektiivisuuden välillä ollut enää kuin veteen piirretty viiva.

Haneke on vakavamielinen, tuomari-asenteella pesäpallomailalla takova kertoja, ja niin Funny Games kuin Bennyn Videokin tukahduttavat kaiken huumorin mahdollisuuden. Näiden psykologisten synkistelyiden muuan selkeä sukulainen on John McNaughtonin Henry, huolimatta siitä, että Henry on pahvipsykologian kiertävä arvoituksellinen mielentilakuvaelma, joka pinnalta edustaa viileämuotoista katurealismia. Henryn sivuotsikko kuuluu: "Sarjamurhaajan muotokuva." Muotokuvasta voidaan puhua, mutta murhaajan persoonallisuutta ei erityisemmin valoteta. Elokuva ilmaisee yhtä tulkittavissa olevaa kuin Mona Lisan hymy. Emme tiedä päähenkilöstä mitään, emme tiedä elokuvasta mitään. John McNaughtonin on sulauttanut kerrontaansa 60-luvulla dokumenttielokuvaa mullistaneen Cinema Veritee -tyylisuuntauksen naturalistia ilmaisukeinoja, jotka hämärtävät näkymää arjen ja fantastisen tieltä. Taiteen tavoin totuus on aina näkijän silmässä.

Henry Lee Lucas - sarjamurhaajaJohtuen kenties selittämättömyydestään, Henry on Haneken elokuvia vielä kutkuttavampi elämys. Myös kierolla tavalla hauskempi, ei vain mustan huumorinsa tähden, vaan myös leikitellessään erityisesti elokuvaan perehtyneen vastaanottajan alitajunnalla. 1980-luvulla muuan tuottaja lähestyi dokumenttiohjaajaa ja filmifriikkiä McNaughtonia, löi 100 000 dollaria pöytään ja sanoi: "Teetkö minulle kauhuelokuvan?" McNaughton vastasi: "Kyllä." Ohjaajan kertoman mukaan, mikäli hänelle olisi tarjottu 10 000 dollaria vastaavin ehdoin, olisi hän menetellyt samoin. Henryn kaltaista mestariteosta ei luoda ilman pohdittuja lähtökohtia, jotka budjetin näyttäessä punaista kyetään kätkemään teoksen mentaaliseen maailmaan. Henry saa energiaa vastaanottajastaan. Edessämme on elokuvan "postmoderni" mestariteos, Godardilta oppinut ja myöhemmin Tarantinolle puhunut useiden heijastuspintojen alttari - jokin, mikä on syvä kuin pohjaton kuilu.

Henryn nimihenkilö pohjautuu tosielämän sarjamurhaajaan, Henry Lee Lucasiin, joka poliisin huostaan päädyttyään väitti surmanneensa yli 600 ihmistä. McNaughtonin Henry - jota Michael Rooker tulkitsee sairaalla intensiteetillä - on yksinäinen kulkuri, jonka elämäntapana on vaellella autollaan osavaltiosta toiseen ja murhata. Henry on täysin viileä, järkevästi ihmisten parissa käyttäytyvä, karismaattinenkin mies. Hänen uhriensa skaala on laaja, miehistä naisiin, rikkaista köyhiin, huorista pikkurouviin. "Gotta keep going, that’s for sure", on Henryn teesi.

Oletetaan, että Henryn menneisyys kätkee alleen täydellisen kaaoksen. Tällöin mentaalinen hirmumyrsky, muistin ja unten hirviöt, on lauhdutettu, ne ovat synnyttäneet uniikin stabiiliuden. On yksinkertaisempaa tavoitella yksinkertaisuutta. Henryn tyyni maailma uhkaa rapista eräällä matkanvarrella, johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Kaunis tyttö rakastuu murhaajaan, tai hänen julkikuvaansa. Henryn valinta oudossa tilanteessa on ymmärrettävä: elokuvan lopussa hän on matkannut tytön kanssa pari päivää. Tulee ilta. Kun tulee aamu, Henryn auto jatkaa kulkuaan, raskas matkalaukku jätetään tien varteen. Eikä etupenkillä istu enää ketään.

McNaughtonin elokuva kuin pohjaton kuilu, mutta myös tyyni kuin peilikirkas vedenpinta. Pohjalle ei voi nähdä, mutta silmä erottaa sen heijastumana useita muotoja. Aallot vain vieraannuttaisivat sen katsojasta. Mitä auttaa illuusio vapauttavasta "todellisuudesta" ja sen etsinnästä stop-nappulasta, kun kuulemme jatkuvasti omat ajatuksemme, ajatukset, jotka muovaavat kohteeseen sen pelottavimmat tasot. Itseään ei voi paeta. Henry on "Se" - tästä maailmasta.

Eli lopussa katsojalla on valinta. Päähenkilö on tarinan aikana murhannut 14 ihmistä. Pari tapausta hän on taltioinut videokameralla, jonka avulla erään perheen teurastus voidaan katsoa slow motion -kuvalla uudestaan. Tulkitako Henry elokuvaksi vai katsoa peiliin. Kauaa ei voi pysähtyä. On kiire, täytyy mennä eteenpäin, se on varmaa. Varmaa on myös, että "se" ei, ei koskaan, jumitu valtatien ruuhkaan.

DVD / kuva: 4:3 FullFrame 1.33:1; ääni: Dolby Digital 2.0; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä); special features: Trailers (2), Factoids, Behind the Scenes (John McNaughtonin haastattelu, 30 min) ja Filmographies.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä