Gandhi kotikatsomo

Mahatma "Suuri sielu" Gandhia pidetään yhtenä vuosisatamme suurmiehistä. Tuota asemaa ei horjuta, pikemminkin pönkittää Richard Attenboroughin kahdeksan Oscarin spektaakkeli Gandhi. Jostain kumman syystä tämän elokuvan videoversiota saatiin odottaa 17 vuotta. Elokuva on jo ehditty näyttää televisiossakin.

© 1982 Columbia Pictures

John Brileyn käsikirjoitukseen pohjalta tehty elokuva on kasvukertomus, jossa Gandhi (Ben Kingsley) vaateparsi vaateparrelta muuttuu englantilaisittain pukeutuneesta lakimiehestä aidoksi intialaiseksi saddhuksi, pyhäksi mieheksi, jolla on kristillinen sanoma. Gandhin ulkomuoto on ikoninomainen: laiha, kuiva äijänkäppyrä pukeutuneena perinteiseen intialaiseen vaatteeseen. Kaiken kruunaa pyöreät silmälasit. Omien sanojensa mukaan hän omaksui itselleen parsien, läntisen Intian uskonnollisen ja etnisen vähemmistön vaatetuksen.

"Namaste Babu"

Elokuva alkaa ja loppuu samaan kohtaukseen. Kannattajiensa keskellä olevan Gandhin murhaa keskellä kirkasta päivää eräs äärihindulainen aktivisti. Itsenäistynyt Intia on hajoamassa islamilaiseen Pakistaniin ja hindulaiseen emo-Intiaan ja osapuolet ovat tukkanuottasillaan toistensa kanssa.

Gandhin kaksijakoinen asema intialaisten hengellisenä johtajana on elokuvassa ilmeinen: pyyteetön Jeesus/Mooses-hahmo johdattaa joukkonsa luvattuun maahan ja toisaalta hän on vihattu hindu/musliminationalismin vesittäjä. Elokuvan varsinaiset pahat pojat ovat kuitenkin englantilaisia jääräpäisiä imperialisteja, jotka eivät tajua olevansa väärässä maassa väärään aikaan.

"...and so once more the man of non-violence has challenged the British Empire."

Gandhista luodaan elokuvassa kuva tinkimättömänä väkivallan vastustajana, joka ajaa pyyteettömästi Intian itsenäistymistä vastassaan paha ’Imperiumi’. Jossain vaiheessa elokuvaa alkaa vain - pyhimyssädekehä Gandhin päässä - kyllästyttää. Asetelma on liian mustavalkoinen. Toisaalta elokuva on kyllä herkullisimmillaan juuri kuvatessaan pahan Britti-imperiumin edustajien tomppelimaisuutta. Elokuvassa lienee jonkin verran mukana englantilaisten itsetilitystä menneiden vuosisatojen synneistä, esimerkiksi Amritsarin verilöylystä, siksi paljon epäsympaattisina englantilaiset itsensä kuvaavat.

Toisaalta likasanko kaadetaan yksilöiden, englantilaisten upseerien ja hallintovirkamiesten niskaan. Lontoon liberaalien piirien ja kuningattaren maine säilyy tahraamattomana. Elokuvassa asetetaan hyvin vastakkain 300 miljoonaisen kansan liikehdintä ja satatuhantisen brittiyläluokan täydellinen tilannetajun puute. Tätä kuvaa hyvin erään upseerin tokaisu: "Who the hell is he?" Kansa marssi jo kaduilla brittien pelatessa vielä krikettiä ja lukiessa Kiplingiään Gin&Tonic -lasi kädessä.

"…Whatever moral ascendancy the west held, was lost here…"

Englantilaiset ovat koko elokuvan ajan hämmentyneitä, miten tätä miestä pitäisi kohdella. Rikkooko tämä lakimies lakia ja miten voi rangaista kapinoitsijaa, joka kääntää jokaisen rangaistuksen edukseen? Miten voi rangaista miestä, joka on moraaliltaan kristitympi kuin kristityt itse. Miten voi lyödä miestä, joka ei lyö takaisin? Gandhi pukee marttyyrin kaavun ylleen ja käyttää sitä menestyksekkäästi hyväkseen osoittaen eurooppalaisille, ketkä ovat fariseuksia ja ketkä jeesuksia. Mihin jäi brittien harjoittama hajota ja hallitse -politiikka?

Elokuvassa suhtaudutaan ihannoiden ja suopean ymmärtävästi intialaiseen elämäntapaan, mutta kansan sankat väkijoukot nähdään kuitenkin piilorasistisesti. Eurooppalaista oppia saanut guru pystyy jotenkuten pitämään massat aloillaan, mutta pohjimmiltaan intialaiset ovat hysteerisiä uskonnollisia kiihkoilijoita. Darwin kummittelee vieläkin englantilaisessa alitajunnassa.

Attenborough ja DOP:t Billy Williams ja Ronnie Taylor luovat uskottavan ja ihannoivan kuvan Intiasta, sen ihmisistä ja maisemista. Joskus tarinankerronta ja kuvakieli on melkein liian osoittelevaa: ukkonen jylisee monsuunien alkaessa, kun Gandhi vapautetaan oikeudenkäynnistä ilman takuita. Aivan kuin kasvoton intialaisten monisatamiljoonainen kansa jyrähtäisi: "Tämä on vasta alkua." Tai kuva Gandhista nousemassa pitkiä massiivisia portaita yksin kohti englantilaisten imperialistien hallintorakennusta - Daavid vastaan Goljat.

Vanha hippifestivaaliveteraani intialainen Ravi Shankar on tehnyt elokuvaan hyvin sopivan musiikin, joka luo aitoa intialaista tunnelmaa, joskin ruokkii arkkityyppistä eurooppalaista kuvaa mystisestä Intiasta.

Kaiken kaikkiaan Gandhi painii ansiokkaasti historiallisten elokuvien sarjassa. Tällaisista moralisoivista elokuvista länsimaailma pitää. Tarina on selkeä hyvä vastaan paha -tarina, jossa kyllä pahan väistyttyä omat koirat purevat. Gandhin tarina puhuttelee selkeällä esimerkillään varmasti kaikkia vastaan hangoittelijoita ja alistettuja, yhtä hyvin aarnimetsänsuojelijoita kuin 80-luvulla rautaesiripun toisella puolen olleita järjestelmän vastustajia. Hyvää melodraamaa.