Yksi silta liikaa kotikatsomo

Nykyisin jo aateloidulle brittielokuvan pioneerille Richard Attenborough’lle täytyy nostaa hattua. 1970-luvun puolivälissä hän halusi tehdä supertähtiä täynnä olevan mammuttielokuvan eräästä toisen maailmansodan suurimmista virhearvioinneista, liittoutuneiden yrityksestä vallata Saksa Hollannin kautta Normandian maihinnousun jälkeen ja lopettaa sota Euroopassa jouluksi 1944. On tietysti selvää että Attenborough ei olisi ikinä saanut elokuvaansa tehdyksi ilman toinen toistaan nimekkäämpien näyttelijöiden mukaantuloa. Filmiyhtiö MGM tarttui syöttiin ja miltei 30 vuotta myöhemmin meillä on käsissämme laadukas dvd-tupla, jossa elokuvan lisäksi on pari mukavaa sotadokumenttia tavanomaisten tekijähaastattelujen lisäksi.

Yksi silta liikaa perustuu kuuluisan sotahistorioitsijan Cornelius Ryanin samannimiseen kirjaan. Ryan on monille edelleen Mr. Sotahistoria kirjoitettuaan 1950-luvun lopulla toisen eeppisen tutkimuksen, Atlantin valli murtuu, Normandian maihinnoususta. Tarina tässäkin on jännittävämpi kuin monissa viihderomaaneissa. Logistiikka ja sääolosuhteet pettävät pahasti jättäen sotilaat alttiiksi saksalaisten kk- ja kranaattitulelle. Seuraukset ovat Attenborough’n käsissä ajoittain miltei yhtä karmaisevia kuin Steven Spielbergin taannoisessa Pelastakaa sotamies Ryanissa (1998, USA). Silti elokuva ei toimi. Alempana, miksi.

Kuuluisien näyttelijöiden valitessa itselleen mahdollisimman mehukkaat roolit on selvää, että kaikille ei riitä täysosumia. Erityisesti tämän sotaelokuvan ystävän sydäntä riipaisivat yleensä niin tyylikkään Gene Hackmanin posketon yritys esittää puolalaista everstiä luonnottomalla aksentilla ja nuoren siloposkisen Ryan O’Nealin paatoksellinen kyhäelmä amerikkalaisesta kenraalista. En myöskään ole koskaan nähnyt Laurence Olivieria yhtä mitättömässä roolissa hollantilaisena kaupunginlääkärinä. Ajoittaisista epäuskottavista roolisuorituksista johtuen Yksi silta liikaa on hajanainen elokuva, jossa hypitään joukko-osastoista toiseen eikä mitään kehitetä loppuun asti. Elokuvan loppukin on merkillisen mitäänsanomaton, ainakin 2000-luvun vaativalle katsojalle. Eikös suuren sotaelokuvan tulisi loppua suureen pamaukseen tai kaikkensa antaneiden miesten lopulliseen helpotukseen?

Attenborough’n elokuvan suurin saavutus on siinä, että se kykenee kaikessa laajuudessaan luomaan edes jonkinlaisen koherenssin kokonaiskuvan traagisesta toisen maailmansodan virhearvioinnista, jonka ylittää ainoastaan Hitlerin itsetuhoinen päätös hyökätä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Yksi silta liikaa oli aikansa suurproduktio, joka kuitenkin epäonnekseen valmistui vieläkin kunnianhimoisempien hankkeiden kanssa samaan aikaan. Kesä 1977 oli nimittäin Tähtien sodan ja näin haave jättimenestyksestä lippuluukuilla jäi saavuttamatta.

Muuten, millainenhan elokuva Sam Peckinpah’n niin ikään vuonna 1977 valmistuneesta sotaeepoksesta Rautarististä olisikaan tullut, jollei Attenborough olisi ominut itselleen kaikkea mahdollista sotakalustoa jättäen Sam-pololle vain pari tankkia!