Niin metsä huutaa
Poliittisen vastakkainasettelun kiihdyttyä Yhdysvalloissa viimeisen vuosikymmenen aikana on ainakin mielikuvien tasolla saattanut nousta esiin jopa uuden sisällissodan mahdollisuus. Fiktioon asti aihe ei suuressa määrin ole edennyt, vaikka elokuvan puolella Suomessakin on nähty Jonathan Milottin ja Cary Murnionin pienen budjetin itärannikolla tehty Bushwick (2017). Kaliforniassa Los Angelesin esikaupunkialueella juuri ennen koronapandemian alkua kuvatuksi saatu Jeremy Dylan Lannin pitkä esikoiselokuva Deep in the Forest edustaa samanlaista uuden elokuvateknologian mahdollistamaa pienimuotoista tuotantoa. Edeltäjästään poiketen sitä ei liene pohjoismaisen dvd-julkaisun lisäksi vielä juuri muualla nähty ja pandemian aiheuttamat poikkeusolot selittänevät sen julkaisua täälläkin.
Jeremy Dylan Lannin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva ei sinänsä kuvaa sisällissotaa tai ole siitä edes kovin kiinnostunut, eikä sellaiseen varmaan olisi ollut resurssejakaan. Sen sijaan elokuva kertoo yhdysvaltalaisen liberaaliin vasemmistoon, niin sanottuihin progressiivisiin kuuluvan pienen joukon piileskelystä sodan aikana.
Nämä ihmiset ovat toimineet pienessä ja kaavoihinsa kangistuneessa demokraattisessa klubissa, joka lopulta havahtuu aivan uudenlaiseen tilanteeseen, kun maan autoritaarinen presidentti aloittaa toisinajattelijoina pitämiensä pidätykset. Klubia on ilmeisesti vuosikymmeniä vetänyt duunaritaustaisen oloinen pariskunta ja siihen kuuluu eläkeikäisen juutalaisen historian professorin lisäksi muutama jo pitkälle keski-ikään ehtinyt ja yhteiskunnassa paikkansa löytänyt akateeminen nuoremman polven edustaja. Onpa mukana yksi uusi jäsenkin, nuori musliminainen, joka hänkin on lääkäri.
Elokuvan asettama kysymys on, voivatko demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskovat ihmiset toimia eettisesti sisällissodan oloissa. Vastaus on odotusten mukaisesti, että eihän se kompuroimatta onnistu. Suurin ongelma elokuvassa on, että tämän toteamuksen tehtyään sillä ei ole oikeastaan muuta sanottavaa. Käsikirjoitus on paperin makuinen: vaikuttaa siltä, että kaikki äkkiseltään mieleen tulevat eettiset ongelmatilanteet piileskelyn keskellä on kirjattu ranskalaisin viivoin ja otettu peräkkäin mukaan. Silti elokuvan keston on vain reilun tunnin, vartin verran vähemmän kuin kansipapereissa lukee, mikä osaltaan kertoo ongelmista tuotannossa.
Tarinamaailman jatkuvuus kärsii kömpelöstä saippuasarjamaisesta leikkauksesta, jossa hahmot jätetään kuvaan toljottamaan repliikkiensä jälkeen. Ehkäpä kuvattu materiaali ei ole antanut mahdollisuuksia muuhun. Hämmästyttävää kyllä leikkaajana on ihan oikea elokuvaleikkaaja Janice Hampton, joka on tosin tunnettu työstään lähinnä John Watersin elokuvissa. Näyttelijät ovat pääosin televisiosarjoissa aiemmin esiintyneitä. Taidoiltaan selvästi ammattimaisin elokuvanäyttelijänä on klubin puheenjohtajaa esittävä Peter Jason, joka on tehnyt pitkän uran sivuosien esittäjänä.
Amerikkalaisen parlamentaarisen vasemmiston hiukan nuhjuisen oloinen vasen reuna-alue on elokuvan tekijöille selvästi tuttu ja ohjaaja-käsikirjoittaja Lanni onkin kertonut olleensa ammattiyhdistysaktiivi koko ikänsä. Kolmessa staattisessa paikassa tapahtuva, lähes pelkästään dialogiin pohjautuva tarina muistuttaa varsin suuresti kuvattua näytelmää. Suomalaisella perinteisellä työväennäyttämöllä esitettynä kyseessä olisi selvästi taiteellinen voitto ja väliajalla demokraattinen naisjaosto tarjoilisi pullakahvit. Kansainväliseen levitykseen päätyvältä elokuvalta voi kuitenkin odottaa aiheen syvällisempää käsittelyä. Mikään nykyajan Salt of the Earth ei siis tosiaan ole kyseessä, mutta kuitenkin aiheensa puolesta, sitä pitkälti sisältä päin katsoessaan, ja puutteistaan huolimatta ainakin toistaiseksi varsin harvinaislaatuinen elokuva.
Seuraava:
Nobody
Nobodyssa komedialliset ainekset yhdistyvät tiukkaan toimintamäiskeeseen.
Edellinen: Aya ja noita
Studio Ghiblin ensimmäinen digianimaatio on karmaiseva pettymys.