Deadfall kotikatsomo

Deadfall (2012) on b-elokuva, joka kovasti haluaisi olla a-luokkaa. Synti ei ole suuri, sillä Stefan Ruzowitzkyn ohjaus ei ole mitenkään tavattoman epäonnistunut pökäle. Luminen kuvasto pitää mielen virkeänä ja sopivan hurmeiset välikohtaukset tunnelman vetreänä.

Tarina jättää virkistävästi taustoituksen minimiin ja ronskiin rikosperinteeseen nojaten siirtyy suoraan asiaan. Ryöstö on peruutuspeilissä, setelit laukussa ja perään eksynyt poliisi verilammikossa. Reipasta ja tehokasta. Epätoivoinen pakomatka alkakoot.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Zach Deanin ensimmäinen filmatisoitu käsikirjoitus pyrkisi sanomaan jotain relevanttia miesten ja naisten välisistä valtasuhteista. Miehet ovat tahattoman koomisesti käyttäytyviä sikoja, jotka paria poikkeusta lukuun ottamatta näkevät naiset hyödyttöminä lutkina.

Kaikki hyvin tähän asti, älähtää sovinisti. Totta sinällään, sillä ongelma ei ole tematiikassa, vaan naisten osalla siinä. Suuren osan ajasta naiset ovat juuri sellaisia hiljaisia ruuanlämmittäjiä, joina tämän pikkukylän miehet heidät haluavat nähdä. Alistaminen ja ennen kaikkea alistuminen on päivän ohjelmanumero.

Sukupuolirooleihin on haettu hieman Killer Joen (2011) kaltaista pervoutta. Ruzowitzky kuitenkin pyrkii säilyttämään vakavan yleisilmeen, eikä yhteiskunnallisesta satiirista nähdä vilaustakaan. Nainen on rohkea, jos hän hiljaa kuuntelee haukut ja kääntää toisenkin posken. Keskeisistä naisista vain yksi saa lopulta jotain relevanttia aikaan.

Naisten alistuminen patriarkaalisen vallan alle on osin tehty fantasiasääntöjä mukaillen. Totta kai elokuvan nätein ja seksikkäin nainen, Liza (Olivia Wilde), kiusoittelee vähän joka toista miestä paljaalla pinnalla. Turvapaikan löytyessä hän on heti nostamassa jalkoja kohti kattokruunua ja toteuttamassa fantasiaansa saada jäykkää parrua velipojaltaan. Naispoliisi (Kate Mara) puolestaan haluaa hoivata eläkeikää lähestyvää sheriffi-isäänsä (Treat Williams), vaikka tämä lähinnä halveksuu tytärtään.

Sattumaan innokkaasti nojaavasta käsikirjoituksesta johtuen elokuva ei välillä tahdo löytää askelmerkkejään. Eritoten ensimmäinen kolmannes pomppii kuin citykani. Varsinkin Addisonin (Eric Bana) pakomatka on kuin kokoelma ihan kivoja ideoita, jotka on kaikki ympätty yhteen elokuvaan.

Deadfall on aina toisinaan yksittäisten kohtausten ajan mainio b-trilleri. Asenteellisuuskin kääntyy lopulta pätkän eduksi, sillä ilman sitä kyse olisi kovin latteasta ja unohdettavasta jännärintapaisesta, jota tulisi miljöönsä vuoksi verrattua lähinnä Fargoon (1996). Nyt se on sentään kantaaottavuudessaan mielenkiintoinen.