Charlie St. Cloud kotikatsomo

Siitä asti kun ensimmäinen protoihminen tajusi olevansa tietoinen ja elävä olento, niin siitä asti ihmiskunnan perimmäisiä kysymyksiä on ollut, mitä tapahtuu kun tietoisuus ja elämä päättyvät. Jatkavatko vainajat olemassaoloaan tuonpuoleisessa? Jos jatkavat, niin voiko heihin ottaa yhteyttä?

Tästä aiheesta on saatu paljon aikaiseksi aina valtauskonnoista ja yhteiskunnallisista normeista alkaen, mutta erityisen paljon siitä ovat ammentaneet viihdekoneistot. Kysymys elämästä ja kuolemasta ei ole vain Powellin ja Pressburgerin elokuva vaan kysymys käytännössä ikuisesta kysynnän ja tarjonnan laista. Tällä kertaa oman näkemyksensä aiheeseen tarjoaa Charlie St. Cloud, romaaniin perustuva elokuva samannimisestä nuorukaisesta (Zac Efron), joka menettää pikkuveljensä Samin (Charlie Tahan) onnettomuudessa.

Onnettomuuden jälkeen Charlie näkee kuolleita ihmisiä, erityisesti pikkuveljensä, jolle hän teki lupauksen treenata pesäpalloa joka ilta. Näin Charlie tekeekin usean vuoden ajan, takertuu menetykseensä ja hylkää haaveensa sekä opiskelusta että hänelle rakkaasta purjehtimisesta. Charlie joutuu lopulta pohtimaan elämänsä suuntaa kun kuvioihin astuu purjehdusta harrastava viehättävä vanha koulukaveri Tess (Amanda Crew).

Pääosaa esittävä Zac Efron on tunnettu äärilaskelmoituina pidettyjen koululaismusikaalien ja esiteinileffojen pääosista. Efronin aiempia suorituksia näkemättä on mahdoton sanoa mihin suuntaan miehen näyttelijäntaidot ovat edenneet, mutta Efron on selvästi yrittänyt karistaa harteiltaan esiteini-idolin taakkansa. Charlien rooli on aiempaa vakavampi draamarooli, joka ei perustu valmiiseen pohjaan tai menestyksekkääseen jatko-osaformaattiin.

Tosin jos markkinamiehiltä kysyy, niin Efron onnistui tavoitteessaan vähän liiankin tehokkaasti, sillä Charlie St. Cloudin taloudellinen menestys oli varsin vaatimatonta. Efronille on kuitenkin nostettava hattua siitä, että hän lähti mukaan elokuvaan, jossa myös näyttelemisellä on merkitystä tanssitaidon ja ulkomuodon sijasta. Tosissaanhan sitä tietysti saakin hommia painaa, jos aikoo pärjätä Ray Liottan ja Kim Basingerin kaltaisten pitkän linjan näyttelijöiden rinnalla.

Sivuosien laatunäyttelijät parantavat kokonaisvaikutelmaa, ja teoksen rakenne on maltettu pitää sopivan napakkana. Elokuvan kuviot ovat ennalta melko selviä, mutta tarina saadaan käytyä läpi puolessatoista tunnissa varsin luonnikkaasti. Teoriassa tarinan tuonpuoleiset rajatilakokemukset ja ESP-aistimukset on myös mahdollista tulkita ainakin osittain päähenkilön kuvitteluksi. Tämä tuo teokseen aavistuksen verran tulkinnanvaraisuutta, mikä on aina parempi kuin liian suora alleviivaus.

Elokuvan teema siitä, kuinka ihmisen pitäisi hyväksyä menetys ja siirtyä eteenpäin on varsin perinteinen, mutta sinänsä kohtalaisen hyvin toimiva. Juonikuvio on melko kesy ainakin aikuiskatsojalle, mutta Charlie St. Cloudin kaltainen kevyt välipala voi saada katsojansa ruokahalun heräämään raskaammin sulateltavia aterioita varten. Onhan myös mestarillisen Biutifulin yhtenä teemana tuonpuoleisen antama lohtu, mutta harva siihen siirtyy suoraan High School Musicaleista.