Blue Valentine kotikatsomo

Onnettomasta rakkaudesta on tehty niin paljon elokuvia, että uusien tulokkaiden on oltava melkoisen omaperäisiä erottuakseen joukosta. Suomessa suoraan dvd:lle julkaistu Blue Valentine (2010) kertoo hyvin tavallisen tarinan, mutta tekee sen sellaisella intensiteetillä ja taidolla, ettei vastaavaa ole valkokankailla vähään aikaan nähty.

Derek Cianfrancen ohjaaman elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on selvää, ettei kyseessä ole mikään hyvän mielen elokuva. Pieni Frankie-tyttö (Faith Wladyka) haahuilee yksin pihalla etsimässä perheen kadonnutta koiraa. Kun koiraa ei löydy, tyttö herättää nojatuoliin sammuneen isänsä Deanin (Ryan Gosling). Isä pistää tupakaksi ja auttaa tytärtä etsinnöissä, mutta kultainen noutaja on ja pysyy poissa. Lopulta Frankie ja Dean ryntäävät makuuhuoneeseen herättämään ilmeisen uupunutta Cindy-äitiä (Michelle Williams), joka toivoo vain saavansa nukkua.

Päällisin puolin perheen elämä on vielä jotenkuten reilassa, mutta kaikesta näkee, että sairaanhoitajana työskentelevän Cindyn ja hanttihommia tekevän Deanin suhde on umpikujassa. Iloton ja hajamielinen Cindy ei ehkä enää edes rakasta, eikä ailahtelevainen ja alkoholisoitunut Dean tee mitään todellista suhteen pelastamiseksi.

Eroa tekevän pariskunnan alakuloisen harmaasta nykyisyydestä siirrytään takaumien kautta valoisampaan aikaan, jolloin lääkärin ammatista haaveileva Cindy ja muuttomiehenä rehkivä Dean vasta tapaavat toisensa. Kaikki ei ole ongelmatonta alussakaan, mutta rakastuminen on syvää ja todellista. Rakkaus joutuu ankaraan testiin jo suhteen alkumetreillä, minkä vuoksi nuoret ehkä hitsautuvatkin yhteen horisonttiin kerääntyvistä pilvistä huolimatta.

Etupäässä dokumentteja ohjanneella Derek Cianfrancella oli huomattavia vaikeuksia saada elokuvansa rahoitetuksi, joten hän suunnitteli sitä poikkeuksellisen pitkään, yli 12 vuotta. Vaikka näyttelijät lopulta improvisoivat suuren osan kohtauksista, huolellinen suunnittelutyö kannatti. Rosoisen karhea indie-elokuva on tarkkaan mietitty ja tekijöidensä täydellisesti sisäistämä. Tämä pätee sekä ohjaukseen että persoonalliseen kuvaukseen, josta vastaa Andrij Parekh. Ennen kaikkea se näkyy Williamsin ja Goslingin näyttelijäntyössä, joka on kaukana Hollywood-tähdille tyypillisestä esittämisestä.

Oscar-ehdokkuuden roolistaan saanut Michelle Williams tekee Cindyn roolin tarkasti ja todentuntuisesti, liioittelematta tai poseeraamatta kertaakaan. Osan ajasta tummennettujen lasien takana lymyilevä Gosling ei tule aivan yhtä lähelle kuin Williams, mutta näyttelee loistavasti yhteen tämän kanssa.

Ennen kuvauksia näyttelijät asuivat muutaman viikon yhdessä harjoitellakseen luontevaa perhe-elämää ja ennen kaikkea riitaantumista. Kuvauksissa Cianfrance oli ohjeistanut näyttelijöitä erikseen, mikä on varmasti lisännyt improvisoitujen kohtausten intensiteettiä ja todentuntua. Paikoin Cindyn ja Deanin epätoivoinen rimpuilu tuo mieleen John Cassavetesin elokuvien riitelevät parit.

Elokuvassa on muutama seksikohtaus, joiden vuoksi elokuvan ikärajasta nousi kiista Yhdysvalloissa. Yhdessä kohtauksista nähdään humalaisten Cindyn ja Deanin surkea ja vihamielinen paritteluyritys hotellihuoneen vessan lattialla, toisessa he ovat vastarakastuneita ja kolmannessa nuori Cindy harrastaa merkityksetöntä seksiä silloisen poikaystävänsä (Mike Vogel) kanssa. Kaikki kolme kohtausta ovat rakentamassa pääparin rakkaustarinasta realistista ja tunnistettavaa.

Cianfrancen elokuva ei kerro mitään uutta. Sen sijaan se kertoo monien kokemista tunteista ja tilanteista poikkeuksellisen uskottavasti ja autenttisesti. Brooklyniläisen Grizzly Bear -yhtyeen säästeliäästi käytetty musiikki viimeistelee Blue Valentinen melankolisen tunnelman, eikä elokuvassa laulava ja ukulelea soittava Ryan Goslingkaan ole yhtään hullumpi muusikko.