Arpi kotikatsomo

Puolalainen Krzysztof Kieslowski siirtyi dokumenttielokuvasta elokuvateattereihin suunnattuun elokuvaan 1970-luvun puolivälissä. Arpi on hänen ensimmäinen juuri teatterilevitykseen suuntaama näytelmäelokuvansa. Erityisesti väri-trilogiastaan ja Kymmenen käskyä -sarjastaan ylistetty elokuvantekijä keskittyy tässä esikoisdraamassaan kuvaamaan yhteiskunnallisia ristiriitoja lähinnä alemman ja ylemmän tahon ihmisten etujen konfliktina. Elokuva henkii sosialistista realismia, joka pyrkii kuvaamaan asioita sellaisina kuin niiden tulisi olla, ei sellaisina kuin ne ovat. Kieslowski itse kokee, että Arpi pitää sisällään "sosialistisen realismin hörhelöitä" - jopa liiallisuuksiin asti.

Arpi on kertomus pikkukaupungin muuttumisesta teollisuuskaupungiksi. Keskiössä on suora ja totuudellinen Stefan Bednarz (Fransciszek Pieczka), joka saa vastuulleen typpilannoitetta valmistavan tehtaan toiminnan. Bednarzilla on katkeria muistoja menneisyydestään pikkukaupungissa, jossa hän on aikaisemmin asunut ja jonne tehdas nyt perustetaan. Tehtaan tulevaisuudelle luodaan suuret odotukset, mutta nämä ylevän mahtipontiset tavoitteet muuttuvat ajan kuluessa tomuksi. Bednarz katkeroituu sekä itseensä että ympäröivään maailmaan ja hän eroaa virastaan syvästi pettyneenä.

Arpi kuvaa onnistuneesti paikallisen tason ihmisten sekä päättävän ja hallitsevan tason kohtaamista ja ristiriitoja. Paikalliset asukkaat vastustavat tehtaan rakentamista kaupunkiinsa, mutta tästä huolimatta tehdas rakennetaan julkean keinottelun tuloksena. Kaikki suoraviivaisen vilpilliset valmistelut tehtaan rakentamiseksi tehdään edistyksen nimessä. Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin, mitä edistys loppujen lopuksi merkitsee ja millä hinnalla sen ydintä kannattaa tavoitella. Vaikka Arpi periaatteessa nostaakin katsojan eteen hyvän ja pahan, oikean ja väärän, se myös osoittaa näiden kahden rajan äärimmäisen häilyvyyden. Bednarz haluaa saada aikaan hyvää, mutta hänen hyveellisyytensä kääntyy täysin vastakkaiseksi ja koituu toisten tuhoksi - Bednarzin oman toiminnan kunniallisuus punnitaan tiukasti siitä aiheutuvien seurauksien kautta. Mikään ei loppujen lopuksi olekaan niin mustavalkoista kuin sen saattaisi olettaa olevan, ja ihmisen pohjimmaisen hyvyyden tuskastuttava hauraus tulee korostetusti esille.

Arpi tuntuu tietyllä tavalla hyvin loputtomalta elokuvalta. Se vaatii katsojaltaan tarkkaavaisuutta ja ajoittaista pinnistelyä, jotta kerronnasta ja tarinasta ei pääsisi muodostumaan puuromaisuuteen kompastelevaa kokonaisuutta. Arpi on kuitenkin vain naamioitu näennäiseen raukeuteen ja verkkaisuuteen, ja sen tosiasiallinen luonne paljastuu terävänäköiselle katsojalle mitä suurimmalla varmuudella. Elokuvaa voisi luonnehtia sen kaikesta harmaudesta ja karuudesta piittaamatta varsin monimutkaiseksi katsomiskokemukseksi, jonka perimmäiseen sisältöön käsiksi pääseminen vaatii katsojalta kenties tavallista enemmän valppautta. Tässä mielessä Arpi tuo osaltaan oivallisen lisän videovuokraamojen valikoimaan, jossa kaiken niin perin yleisen toiminnan, väkivallan ja romanttisuuden keskellä sen voi kuulla puhuvan omaa vaativaisen viehättävää ja harvinaista kieltään.