Agora kotikatsomo

Kun Rooman valtakunnassa kristinusko tuli valtauskonnoksi, "pakanalliset" tieteet kokivat kovia. Aleksandrian kirjaston polttaminen kristityn roskaväen toimesta oli yksi kammottavimmista iskuista sivistykselle, tieteelle ja historiankirjoitukselle. Myös yksilölliset raakuudet olivat traagisia ja brutaaleja, kuten Hypatia Aleksandrialaisen kohtalo.

Hypatia oli 300-luvulla vaikuttanut matemaatikko, filosofi ja astronomi – ja nainen. Isänsä Theonin työn jatkajana Hypatia oli vaikutusvaltainen opettaja ja aikansa tiedenainen. Kristittyjen ottaessa vallan tuli naisten vaieta seurakunnassa, ja Hypatiakin kivitettiin pyhimyspiispa Kyrillos Aleksandrialaisen joukkojen toimesta hengiltä ja hänen murjottua ruumistaan raahattiin Herran nimessä pitkin kaupungin katuja.

Omaleimainen ohjaaja Alejandro Amenábar on punonut elokuvaansa sekä mikrohistoriaa Hypatian elämän muodossa että isompia historiallisia kokonaisuuksia kuten Rooman valtakunnan lopun lähenemisen. Rachel Weiszin roolisuoritus Hypatiana on hyvä, ja erityisen ansiokasta on teoksen hieno näytteillepano. Elokuvassa ei ole CGI-grafiikkaa, vaan kuvauspaikalle Maltaan rakennettiin vanhan historiallisen draamaelokuvan perinteitä kunnioittaen valtavia lavasteita.

Nämä historiallisen epookin asetelmat toimivat ulkoisina ja henkisinä puitteina Agoran filosofisiin teemoihin. Teos pohtii paitsi valtaa ja sen olemusta, myös tieteen ja uskonnon tähän päivään asti jatkuvaa ristiriitaa järjen ja vakaumuksen välillä. Elokuva on myös pikakertaus maailmankuvien ja luonnontieteiden ja muistutus siitä, että ajat vaihtuvat, mutta ilmiöt ja ihmisen luonne eivät.

Laaja-alaisten teemojensa vuoksi elokuva on hetkittäin hieman hajanainen, käytännössä kahteen eri ajankohtaan sijoittuva ja tämän vuoksi hieman näytelmänomainen teos. Vaikka tietty yhtenäisyys hetkittäin Agorasta puuttuukin, sen antaa helposti anteeksi Amenábarin osoittaman elokuvataiteellisen kunnianhimon, visuaalisen taituruuden ja aihetta kohtaan osoitetun väkevän intohimon takia.

Ei ole yllätys, että katoliset ryhmät muun muassa Espanjassa ovat jo syyttäneet Agoraa siitä, että se muka toistaa vääriä kliseitä kirkosta ja julistaa vihaa kristittyjä kohtaan. Fundamentalistit eivät koskaan näe malkaa omassa silmässään, eivätkä myönnä oman lahkonsa tai uskonsa tekemiä virheitä ja veristä historiaa. Sen takia fundamentalistien kanssa on mahdotonta neuvotella tai väitellä, oli vuosiluku ja maailman kolkka mikä tahansa.

Mitä ääriväkivaltaiset kristityt olivat ennen, sitä taantumukselliset äärimuslimit ovat tänä päivänä.. Myöskään takapajuisista kristityistä ei ole pulaa. Oli uskonto mikä hyvänsä, niin fanaatikoilla on paljon yhteistä. Pahimmillaan he vievät sivistystä, tiedettä ja kehitystä satoja vuosia taaksepäin, mikä tulee Amenábarin kuvauksessa kouriintuntuvasti esille, kun Aleksandrian kirjaston vuosituhantinen sivistys ja koottu tieto tuhoutuu vaahtosuisen, mölisevän ihmiskarjan käsissä. Agora ei silti saarnaa, mitä nyt korkeintaan paikoin luennoi tieteen historiaa.

Jos menneestä historiasta voi jotain oppia, niin Agoran yhdeksi avainteesiksi voidaan tulkita se, että vaikka suvaitsemattomat hihhulit vetäisivät herneen nenään milloin mistäkin syystä, ei kulttuuriliberalismin ja näennäisen suvaitsevaisuuden nimissä ole syytä antaa periksi mielivaltaisille uskonnollisille vaatimuksille tai sortaville traditioille. Kuten hengiltä kivitetyn Hypatian kohtalo osoittaa, uskontojen ääri-ilmiöiden uhreina ovat sivistys, tiede, moraali ja inhimillisyys.