After.Life kotikatsomo

Monet alkoholistisen tasa-arvon saavuttaneet ja emansipoituneet bilehilenaiset heräävät aamuisin vieraalta pediltä paikat kipeinä ja muisti menneenä. Kun he näkevät heidän ylleen kumartuneen tuntemattoman äijän odottavat kasvot, he saattavat toivoa olevansa kuolleita.

Jotain sellaista tapahtuu opettajantyöhönsä, elämäänsä ja poikaystäväänsä kyllästyneelle Annallekin (Christina Ricci), joka menettää eräänä iltana autonsa hallinnan ja herää ruhjeilla ja alasti hautaustoimiston kellarissa. Vierellä on hautaustoimiston ja krematorion omistaja, ruumiita työkseen ehostava Eliot Deacon (Liam Neeson), joka ensi töikseen kertoo Annan kuolleen kolarissa.

Ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan omasta käsikirjoituksestaan ohjannut Agnieszka Wojtowicz-Vosloo osuu heti kättelyssä napakymppiin. Pienen budjetin indie-elokuvana toteutetun After.Lifen psykologinen kauhu on hetkittäin suorastaan mestarillista.

Elokuvan tapahtumien jatkuva tulkinnanvaraisuus ja ambivalenssius ei aliarvioi katsojaansa, vaan pakottaa tämän olemaan koko ajan varpaillaan ja pohtimaan, onko kyseessä Annan aito tuonpuoleinen kokemus vai onko Eliot poikkeuksellisen häiriintynyt manipuloija ja mahdollinen murhaaja.

Elokuvan keskiössä on vain vähän hahmoja, ja näyttelijäsuoritusten taso on erinomainen. Varsinkin Riccin ja sympaattista karismaa tihkuvan Neesonin dialogi väreilee jännitystä, jota niin usein pyritään nykyelokuvissa luomaan isolla efektibudjetilla. Ihmisten välinen interaktio on kuitenkin elokuvataiteen ja näyttelemisen ydintä, ja After.Lifessa näyttelijät kiittävät ja kuittaavat saamansa vastuun.

Kolmatta pääroolia eli Annan poikaystävää Paulia esittävä Justin Long yllättää hänkin positiivisesti. Aiemmin lähinnä komediallisemmissa rooleissa esiintynyt Long osoittaa kykynsä emotionaalisesti raastavaan draamatyöskentelyyn.

Elokuvan näytteillepano on yhtä ansioitunutta kuin dramaturgiakin. After.Life on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja elokuvassa on esteettisen kauniita ja samalla morbidin makaabereita kohtauksia, kuten Annan hiusten värjääminen, jossa punainen väri valuu ruumispöydän verelle tarkoitettuja kouruja pitkin. Kokonaisuuden täydentää klassinen, etäinen musiikki.

Kutkuttavan dekadentin ja nekrofilisen vaikutelmansa tuo hautaustoimistossa kalpeana haahuilevan ja mahdollisesti silti edesmenneen Annan alaston vartalo. Jos roolihahmo olisi kuollut ruumis ja silti kiihottava, mitä siitä tulisi ajatella? Hämmentyä moraalisesti eroksen ja thanatoksen ikuisen kaksinaisuuden edessä – vaiko todeta, että ruumis ei pane pahakseen, jos sitä käyttää hyväkseen?

Elokuvan kaksijakoisuus ja tulkinnanvaraisuus pettää muutamassa kohdassa, ja loppua kohden toinen valittavista vaihtoehdoista painottuu toista enemmän, vaikka lopullisia paljastuksia ei koetakaan. Hetkittäiset lipeämiset ovat kuitenkin merkityksettömiä kokonaisvaikutelman ja ensiluokkaisen psykologisen kauhuelokuvan kannalta. Koska maailma ei ole millään lailla oikeudenmukainen, After.Life sai vain rajoitetun teatterijulkaisun Yhdysvalloissa ja päätyi sen jälkeen dvd:lle. Laatua ei onneksi voi rahalla mitata.