Wonder boys valkokangas

Se on yleensä hyvän elokuvan merkki, kun kriitikko ei oikein tiedä, mistä kirjoittaisi. Vähän sama ongelma tuntuu olevan elokuvan päähenkilölläkin, yliopiston professori Grady Trippillä (Michael Douglas). Mies on seitsemän vuotta sitten saanut kirjoitettua arvostetun ja palkitun romaanin "Tuhopolttajan tytär", mutta kun uusi kirja on työn alla, liuskat vain tuppaavat pinoutumaan nippuun, täysin hahmottumattomina. Työnteon ohessa on mukavaa polttaa pilveä.

Kirjailijan kriisistä on tehty useita ylikorostuneen vakavia elokuvia, mutta nyt ollaan hyvinkin onnistuneilla jäljillä. Syvästi pohtivaa neroa ei tässä elokuvassa nähdä. Masennus on silti kirjailijan ja tämän lähipiirin tärkein yhdistävä tekijä. Trippin vaimo jättää hänet sekä rakastajatarkin (Frances McDormand) tulee raskaaksi. Yliopiston opetustyö ei tarjoa tarvittavaa motivoitumista, ennen kuin Tripp tapaa esimiehensä kutsuilla oppilasryhmänsä nuoren neropatin, pitkälti omassa ajatusmaailmassaan viihtyvän James Leerin (Tobey Maguire).

Alkaa vanhan ja nuoren kirjoittajan välinen viikonloppuhuuruilu, jossa dialogi antaa puitteet varsin sekavalle toiminnalle. Silti Wonder Boys ei ole paperinmakuinen elokuva, kun tapahtumat voi melkeinpä nähdä pienen pilvihuurteen takaa. Niille antavat outoa viehätystä mm. kaapista löytyvä Marilyn Monroen hääpusero, purevan koiran ampuminen ja auton konepellille pomppaava musta mies.

Wonder Boys on myös pätevää näyttelijäntyötä ihailevien filmihullujen toteutuva toiveuni. Ensinnä on erinomainen Michael Douglas, joka jo pitkään onkin etsinyt arvoistaan roolia mekaanisten naistennielemisten paineessa. Tobey Maguire puolestaan on jo aikaisemmillakin roolitöillään noussut valloittavasti tulkitsemaan epävarmoja nuorukaisia. Frances McDormand riutuu pinkeässä elementissään tervepohjaista parisuhdetta odottavana rakastajattarena. Kauneimmillaan ilmehtivän Katie Holmesin elokuvaura voisi jatkua paljon älyttömämmälläkin tasolla, eikä Robert Downey Jr. pystyisi repimään parempia irti letkeän kustannustoimittajan roolistaan. Näyttelijät tekevät elokuvasta huomattavan vapautuneen, vaikka ohjaajana onkin melkein takuumies Curtis Hanson (L.A.Confidential).

Pilvenpoltto on elokuvan yksi liberaali tematiikka. Virkistävästi ei pössyttelyä nähdä lainkaan luomista voimistuttavana tekijänä. Polttelun katsotaan antavan ehkä toisenlaisen, uusia näkökulmia avaavan kokemustilan, mutta jos itse kirjoittamistyötä aikoo jatkaa, on pilvelle pantava piste. Se voi löytyä tavalla jos toisella. Kyse on vähemmässä määrin republikaanien ärsyttämisestä, mutta silti Wonder Boys käsittelee "monenlaista omaehtoisuutta" kiitettävän osoittelemattomasti.

Itse asiassa Wonder Boys kertoo nimensä mukaisesti ihmepojista, entisistä ja nykyisistä. Kun Tripp yrittää päästää kiinni menestykselliseen menneisyyteensä, alkaa Leer vasta tuntea kirjailijayhteisön menestysreseptejä. Tällaisten ihmiskohtaloiden vaikutuksiahan näimme vastikään Magnoliassa, kahdessakin eri roolissa. Tietokilpailun ihmepojasta katkeraksi aikuiseksi kasvanut ja rakastamista kaipaava Donnie Smith saa nyt seuraa kirjallisuusmaailmasta. Yleensä elokuva, jossa taiteilijaa ei ole kasattu pelkistä menestymiseen liitettävistä kliseistä, on jo aika piristävä.