Windtalkers valkokangas

Hongkongin toimintaelokuvien mestarina tunnettu John Woo on käsite sinällään. Woon tavaramerkkinä ovat olleet usein täyteen ladatut ja kauniin kaavan mukaisesti etenevät toimintakohtaukset. Ohjaajan karisma ja maine on ollut sen verran vankkaa, että hänen nimensä herättää edelleen kunnioitusta. Valitettavasti hänen suosiollaan on myös kääntöpuolensa. Hollywoodin lihapatojen ääreen siirtyneen Woon tuotanto on vajonnut tavanomaiseen keskikastiin. Woon ensimmäinen sotaelokuva Windtalkers ei tuo tähän asetelmaan juuri mitään muutosta.

Windtalkers kertoo Yhdysvaltojen armeijan toisen maailmansodan aikaisista "unohtuneista" sankareista, navajo-intiaaneista, joiden kieli oli perustana huippusalaisille viestintäkoodeille. Sodassa Japania vastaan navajo-kielestä tuli lähes korvaamattoman arvokas armeijan viestintäjärjestelmän osa. Windtalkers onkin eräänlainen kunnianosoitus näille intiaaneille, joiden osuutta Tyynenmeren sodassa on viime vuosina nostettu muutenkin näkyvästi esiin.

Valkoisten ja intiaanien ongelmalliset suhteet nousevat elokuvassa polttopisteeseen. Kersantti Joe Enders (Nicolas Cage) on määrätty navajon kieltä taitavan Ben Yahzeen (Adam Beach) suojelijaksi. Hänen on ennen kaikkea pidettävä huolta, ettei Ben päädy japanilaisten käsiin elävänä. Ensisijainen tehtävä onkin koodin varjelu. Omien ongelmiensa kanssa painiskeleva Joe suhtautuu aluksi vastentahtoisesti tehtäväänsä. Taistelujen edetessä miehet saavuttavat kuitenkin odotetulla tavalla keskinäisen luottamuksen. Juonen kannalta kliseisen asetelman lopputulos on aika ennalta arvattava.

Toimintaa tarjotaan rautaisannoksena. Omalla tavallaan Woon nihilistinen ja sumeilematon tyyli herättää ihailua. Sotilaiden joukosta ei päähenkilöitä lukuun ottamatta juuri sankareita erotu. Joe Endersin ja Ben Yahzeen rynnätessä eteenpäin asetovereita kaatuu rinnalla kuin heinää viikatteen edessä. Yhä pöyristyttävämmäksi muuttuvissa taistelukohtauksissa ruumiita kaatuu jo kirjaimellisesti pinoiksi asti. Stuntteja elokuvassa on käytetty varmasti divisioonan verran. Väkivaltaisesta sisällöstään huolimatta taistelutilanteita on kuitenkin sen verran kaunisteltu, että sodan todellisuus tuntuu väkisinkin häipyvän takavasemmalle.

Sisältönsä puolesta Windtalkers on köykäistä seurattavaa. Toimintaosuuksien väliin liimatut dialogit ovat väsyneitä. Edes Nicolas Cage ei oikein onnistu puhaltamaan eloa omaan roolisuoritukseensa. Välillä asetoverien tyhjänpäisiä lausahduksia koristellaan intiaanien huilumusiikilla ja oudoilla seremonioilla, joiden asemaa ja oikeutusta katsojaa jää silmät ristissä ihmettelemään. Ajatus on varmaan ollut ihan hyvää tarkoittava, mutta esitystapa on suorastaan tahattoman koominen.

Tarinan yksinkertaisuudesta johtuen tuntuukin uskomattomalta, että Windtalkersilla on pituutta yli kaksi tuntia. Woon väkivaltainen baletti sopii ehkä parhaiten hämyiseen gangsterimaailmaan, mutta toisen maailmansodan todellisuuteen siirrettynä sen perusvaikutelma muuttuu lähinnä irvokkaaksi.