Vuoden se kestää valkokangas

Brittikomediat ovat lähes poikkeuksetta erottuneet rapakon takaisista tekeleistä nokkeluudellaan. Siinä missä jenkkikomediat yrittävät olla härskejä suorilla navanalusjutuillaan, britit haistattelevat pidättyneellä tavalla, joka vaatii katsojalta hieman oivaltamistakin. Sacha Baron Cohenin tekemisiä käsikirjoittanut ja tuottanut Dan Mazer on laittanut paletin uusiksi, sillä hän on keksinyt yhdistää jenkkiläisen alapääjutustelun brittiläiseen pidättyneisyyteen komediassa Vuoden se kestää. Lopputulokseen ei kannata kenenkään tuhlata aikaansa.

Se mikä sopii Brünon, Boratin tai Ali G:n suuhun, ei sovi romanttisessa viitekehyksessä tehdyn ihmissuhdekomedian hahmojen huulille. Varsinkaan kun tekeleessä ei edes rohjeta tuulettaa lajityypin luutuneita kliseitä, vaan oikeat löytävät toisensa ja tosirakkaus voittaa, ja sivussa sanotaan pari tuhmaa sanaa.

Laittaessaan jäyhät britit puhumaan tuhmia Mazer lienee pyrkinyt taiteilemaan mauttomuuden rajoilla. Mauttomuuden sijaan lopputulos on tyylitajuton. Jenkkikomedioissa alapääjutut nivoutuvat slapstick-komiikkaan, mikä tekee hahmoista myötäelettäviä hönttejä, mikä taas synnyttää huumoria. Mazerin käsissä alapääjutut perustuvat pääasiassa verbaalikomiikkaan, jota päähenkilöt latelevat ihmissuhdekomedioille tyypillisissä kohtauksissa tavalla, joka tekee heistä idiootteja.

Komedian eri lajien tyylitajuton yhdistely vetää maton huumorin alta. Mauttomuuden rajoilla taiteilusta ei ole tietokaan, sillä siihen elokuva on aivan liian kiltti ja sovinnainen. Mauttomuuteen tarvittaisiin Klovnin kaltaista reippautta tuulettaa keskiluokkaisen näennäissiveyden ummehtuneisuutta kaikki ikkunat selällään, eikä vain raottaa varovasti tuuletusräppänää kuin odottaen hajun haihtuvan vähitellen itsestään.

Puolitoistatuntiseen elokuvaan on onnistuttu kirjoittamaan vain yksi kohtaus, jossa komiikka löytää huumorin. Sekin on lähes suoraa lainaa American Pie -elokuvista. Pääosapariskunnan katsellessa vaimon suolatikkujäykkien vanhempien kanssa häämatkakuvia tulvahtaa näytölle kuvia, joita ei vanhempien silmille ole tarkoitettu. Muilta osin kohtaukset ovat niin huonosti rakennettuja ja motivoituja, etteivät räävitkään heitot yksinkertaisesti naurata.

Tarina äkkiä vihille rientäneestä pariskunnasta ja avioarjen mukanaan tuomista ongelmista terapiakäynteineen on niin loppuun kaluttu aihio, että käsikirjoituksen oikea osoite olisi ollut silppuri. Tylsyyden kruunaavat vielä onnettomat pääosanesittäjät. Kakkosketjun rivinäyttelijöillä ei ole minkäänmoista pääosakarismaa. Tämä konkretisoituu niissä parissa kohtauksessa, joissa Minnie Driverin ja Jason Flemyngin esittämä pariskunta on mukana, sillä asiansa osaavat veteraanit vievät show'n saman tien ja heidän suussaan härskit heitotkin saavat edes jotain katetta.