Truth valkokangas

Vuoden 2004 presidentinvaalien ympärille sijoittuva Truth on dramatisointi Killian-asiakirjoja koskevasta kiistasta. Pari viikkoa ennen virallista vaalipäivää televisiokanava CBS julkaisi tuottaja Mary Mapelin (Cate Blanchett) johdolla kopiot everstiluutnantti Jerry B. Killianin salaisista asiakirjoista 60 Minutes -ohjelmassa.

Asiakirjat sisälsivät tulenarkaa materiaalia koskien George W. Bushin palvelusvuosia lennostossa. Niistä kävi muun muassa ilmi, kuinka Killiania oli ylemmiltä tahtoilta painostettu sievistelemään presidentin armeija-aikaisia suorituksia. Dokumentit olivat osa laajempaa kiistaa koskien Bushin palveluvuosien epäselvyyksiä.

Pian tekstien julkaisun jälkeen erinäiset blogit kuitenkin kyseenalaistivat asiakirjojen aitouden. Huomiot koskivat varsinkin dokumenttien typografiaa, joka oli liian moderni ollakseen kirjoitettu 1970-luvulla. Spekulaatio levisi nopeasti muihin uutiskanaviin ja johti lopulta selkkaukseen, jonka myötä sekä Mapelin että uutisankkuri Dan Ratherin (Robert Redford) päät joutuivat pölkylle.

Savuava ase räjähtikin paljastajien käsiin. Bushin palvelusvuosia koskevat kysymykset katosivat kansan mielestä ja tuomitsevat katseet kohdistuivat asiakirjojen julkaisusta vastuussa olleisiin toimittajiin ja tuottajiin. Näkökulmasta riippuen kohu edustaa joko tutkivaa journalismia heikoimmillaan tai sitten poliittista peliä, jolla kriittiset äänet haluttiin vaimentaa. Mapel ja Rather ovat näihin päiviin asti seisoneet asiakirjojen aitouden takana.

Näistä spekulaatioiden ja totuuksien yhteentörmäyksestä rakentuu myös James Vanderbiltin esikoisohjaus. Truthin käsikirjoitus perustuu Mapesin kirjoittamaan muistelmateokseen Truth and Duty: The Press, the President, and the Privilege of Power. Poleemisesta aiheestaan huolimatta lopputulos on kirjan tyhjänpuhuva dramatisointi, joka kompastelee ohjauksellisiin hölmöyksiin ja puolivillaiseen hahmokirjoitukseen.

Paljastustarinoiden pohjalta tehdyt dokudraamat ovat varsin tuttu näky Yhdysvaltojen elokuvakentällä. Alan J. Pakulan ohjaama Presidentin miehet (1976) asetti pitkälti ne standardit, joihin aihepiirin elokuvat vielä näinäkin päivinä suhteutuvat. Truthin kohdalla yhtenäisyyksiä löytyy myös Michael Mannin kiiteltyyn The Insideriin (1999).

Elokuvan ryhdikäs etsivätarina alkaakin lupaavasti, mutta kääntyy puolenvälin jälkeen toimijoidensa marttyyrimaiseksi puolustuspuheeksi. Teos painottaa kuinka syyttävä sormi kohdistui henkilöihin, jotka vain uskalsivat kysyä kysymyksiä. Retoriikan terävin kärki kuitenkin tylsyy heti alussa, varsinkin kun otetaan huomioon, että taustalla painoivat myös leveäperäisesti tehty tutkimustyö sekä ajallinen kiire saada materiaali eetteristä ulos. Kysymyksiä voi toki kysyä kuka tahansa, mutta arvailu on pelkkää sanan helinää, jos väitteille ei löydy kestävää pohjaa.

Tarpeettomat hidastuskuvat ja kornin mahtipontinen musiikki tahdittavat käsikirjoittajana paremmin tunnetun Vanderbiltin ohjausta. Tyylillinen vaakakuppi kallistuu lähemmäs Roland Emmerichiä kuin David Fincheriä, jonka kanssa Vanderbilt onnistui tekemään erinomaisen Zodiacin (2007).

Hahmokirjoitus ei ole koskaan ollut Vanderbiltin vahvimpia osa-alueita, mikä näkyy myös Truthissa. Mary Mapesin jämptin suoraselkäinen persoona pakotetaan oireilemaan lapsuutensa väkivaltaista isätraumaa, johon nainen hakee parannusta Dan Ratherin kautta. Nähtävästi naishahmojen kirjoittaminen ilman korosteisia mieskytköksiä on Hollywoodissa edelleen sula mahdottomuus. Cate Blanchettin ja Robert Redfordin ammattitaitoiset suoritukset ovat kokonaisuuden kestävintä antia.

Voisi kuvitella, että vuodesta 2007 asti kehitteillä ollut elokuvat olisi löytänyt jotain merkityksellistä sanottavaa aiheensa tiimoilta. Sen sijaan lopputulema on kasa kliseitä, joiden kautta uutisjournalismin liki pyhää asemaan vallan vihaisen vahtikoirana toisinnetaan tämän tästä. Mediakentän muuttuneeseen tilaan ei juuri oteta kantaa, vaikka se oli asiakirjakohussa juuri merkityksellistä. Informaatio kulki blogien kautta valtamedian haltuun. Vahvempien sidosten uupuessa jää Truth lopulta vain maalailemaan journalistista tragediaa väsynein ottein.