Lahjakas herra Ripley valkokangas

Ohjaaja Anthony Minghellan viime elokuva oli ylipitkä ja ylisentimentaalinen Englantilainen potilas, joka tästä huolimatta (tai juuri tämän takia) oli melkoisen menestyksekäs. Lahjakas herra Ripley ei ole samanlainen elokuva. Se on elokuva suhteellisen moraalin tuomista eduista ja haitoista, siitä, kun omat valinnat, olivat ne miten omituiset tahansa, tuntuvat aina loogisilta ja oikeilta. Lahjakas herra Ripley perustuu Patricia Highsmithin jo vuonna 1956 julkaistuun samannimiseen romaaniin, josta Minghella on muokannut käsikirjoituksen.

Lahjakas herra Ripley kertoo köyhästä Tom Ripleystä, joka erheen myötä saa tilaisuuden mennä Italiaan taivuttelemaan Dickie Greenleafia palaamaan takaisin vanhempiensa luo. Dickien huoleton elämäntapa alkaa kuitenkin tuntua Tomille yhä normaalimmalta, ja hän tekisi mitä vain, että ei joutuisi palaamaan entiseen elämäänsä.

Minghellan moraliteetti

Patricia Highsmithin Tom Ripley on alusta alkaen valehtelija, huijari ja ennen kaikkea selviytyjä. Ihminen, joka tekee valintansa perustuen tilanteeseen ja henkilöihin, tuhannen roolin mies ja vanki. Tom Ripleyllä ei ole moraalia, ei ainakaan sellaista, joka perustuisi mihinkään yleisiin periaatteisiin; hän tekee, mikä hänestä tuntuu oikealta. Ripley haluaa hyväksyntää, hinnalla millä hyvänsä.

Minghlellan Ripley on periaatteessa hyvä. Hän on köyhä poika, joka haluaa hyväksyntää ja parempaa elämää, ja niiden kaipuussa tekee asioita, jotka tuhoavat hänet. Ero Highsmithin hahmoon on se, että Minghella pistää Tom Ripleyn kärsimään tekemistään pahoista. Elämä valheiden verkossa ei ole helppoa purjehtimista, vaan tuskaista rämpimistä valheita pakoon ja valintoja usean huonon vaihtoehdon välillä.

Minghellan käsikirjoitus on juuri tässä suhteessa mielestäni onnistunut. Lisäämällä Thomasille myös yleisen moraalin tietoisuuden, Minghella syventää kaikkia roolihahmoja, ja erityisesti Tom Ripleyn valinnat tulevat tuskaisan ymmärrettäviksi. Minghellan käsikirjoitus tuo myös uusia elementtejä Ripleyn hahmon kehittymiseen juuri tietynlaiseksi: koska Minghellan Ripley ei aluksi ole muuta kuin viaton poikanen, täytyy hahmoja ja tilanteita lisätä ja syventää, jotta Ripleyn tekemät valinnat tulevat perustelluiksi.

Oikeat tyypit oikeisiin rooleihin

Lahjakkaassa herra Ripleyssa on tiettyjen tyyppien etsiminen tiettyihin rooleihin heidän elokuvallisen menneisyytensä - eli katsojien käsitysten - mukaan viety suorastaan huippuunsa. Tämä type-casting on harvoin ollut yhtä täydellistä missään elokuvassa.

Matt Damon on erinomainen valinta Tom Ripleyksi. Hän on tarpeeksi mitäänsanomaton, jotta hänen kameleonttimaisuutensa on uskottava. Damonin hahmo ei tuo mitään liian persoonallista Thomas Ripleyhyn ja hänen näyttelemisensä on varsin mainiota. Sen sijaan hänen äkillinen muutoksensa muka Jude Law’n esittämäksi Dickie Greenleafiksi kaatuu uskottavuudessaan siihen ongelmaan, että Jude Law on aivan liian kaunis poika, jotta nämä herrat erehdytettäisiin toisiinsa.

Englantilainen Jude Law onnistuu tekemään Dickie Greenleafistaan samaan aikaan valloittavan ja etäisen, rakastettavan ja kylmän. Yläluokkainen Dickie on tottunut elämäänsä ja on huoleton kaikessa mitä tekee. Miksi nykyään vain englantilaiset pystyvät näyttelemään yläluokkaisia amerikkalaisia? Gwyneth Paltrow sen sijaan ei saa minulta samanlaista ansiota. Joku Minnie Driverin kaltainen maanläheisempi ihminen olisi ehkä ollut sopivampi Marge Sherwood, Paltrow kun tuppaa olemaan turhan kalsea.

Sivuosatkin ovat miehitetty loistavasti. Elokuvaan lisättyä Meredith Loguen hahmoa näyttelee australialainen Cate Blanchett varsin valloittavasti. Blanchettin muuntautumiskyky on uskomaton, sillä Meredithin hahmossa on hyvin vähän samanlaista kuin Blanchettin viime loistoroolissa Englannin kuningatar Elisabetina samannimisessä elokuvassa. Elokuvassa varsin vastenmielinen Freddie Miles on näyttelijä Philip Seymor Hoffmanin miehittämänä uskottavan limainen ja Jack Davenportin hehkuvasilmäinen Peter Smith-Kingsley on rakastettavan hyväuskoinen.

Italialainen fantasia

Lahjakas herra Ripley sijoittuu 1950-luvulle ja suurimmaksi osaksi Italiaan. Englantilaisen potilaan tapaan maisemat ovat hehkuvia ja häikäisevän kauniita. Periodille ominaiset asiat kuten vanhat autot ja Vespat on otettu naftaliinista ja niitä käytetään suvereenisti. 1950-luvun Italia on luotu kauniiksi, tavallaan koskemattomaksi paratiisiksi, jossa ei vielä ollut muita kuin elämäntapaturisteja.

Minghellan Lahjakas herra Ripleyn musiikki on tärkeä osa elokuvan tematiikkaa ja lavastusta. Musiikkia on neljänlaista: jazzia, italialaista iskelmää, klassista ja elokuvaan erityisesti luotua musiikkia. Italialaiset iskelmät ovat lavaste, ne antavat paikan ja ajan tuntua. Jazz luo aikaulottuvuutta ja Dickien erityinen mieltymys siihen kuvastaa hänen vapaudenkaipuutaan. Klassinen musiikki kuvastaa taas Ripleytä, luontaista improvisointia tiukkojen sääntöjen puitteissa. Elokuvaan tehty musiikki kuulostaa taas tuskaisalta, se ilmentää Ripleyn sielun ahdistusta. Se myös kuulostaa turhan paljon Albinonin Adagiolta.

Minghella on luonut Lahjakkasta herra Ripleystä tunnekylläisen panoraaman, moraliteetin, joka ahdistaa ja vapauttaa samaan aikaan. Ripley tekee kaiken sen, mistä kaikki muut vain unelmoivat, mutta yhteiskunnan moraali painaa liikaa. Lopulta se saavuttaa myös herra Ripleyn ja tuhoaa hänen mahdollisuutensa onneen. Se, että selviää rangaistuksetta ei tarkoita sitä, että jää rangaistuksetta.