Radalla valkokangas

High school -ikäisten poikien juttuihin alapäämeininki sopii vielä jollain siedettävällä tavalla, mutta kolmekymppisten näyttelijättärien pyöritellessä teinimäisiä penisjuttuja suussaan ryvetään jo mauttomuuden pohjamudissa. Hollywoodissa ei kerta kaikkiaan ole vieläkään saatu tarpeekseen alapäähuumorista, joka todellisuudessa ei ole edes kunnolla härskiä. Muistaakseni alaluokilla hihitetään, kun joku sanoo "pe-enis" ja ainakin minulla on näistä ajoista kulunut jo paljon aikaa. Penishuumori on nyt kuitenkin in, vaikka onhan se miehen haarojen välissä heilunut jo useamman vuosituhannen kanssaihmisiä huvittamassa.

Radalla on aivan yhtä käsittämätön kuin tekeleen suomennettu nimikin. Pari-kolme miehiä nielevää itsenäistä naista sekoilee puolentoista tunnin ajan sen suurempaa organisoinnin häivää. Paikoitellen kohtauksissa on kieroa kiksiä, mutta elokuva on aina kokonaisuus, joka vaatii myös näkemystä - jopa halvan kreisikomedian asteella. Mel Brooksin, Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten parhaimpien päivien eivät Jenkkilän kreisikomediat ole juuri kreisejä olleet, jollei kreisinä voi pitää naista, joka käyttää ysivitosensaabin takapenkkiä roskiksena. Siinä sitten olivatkin Radalla-elokuvan kreisiydet, sillä perusasetelmiltaan tarina on ikivanhan patavanhoillista potaskaa.

Olisi luullut kolmen hehkeän naisen yhteiselosta löytyvän hieman edes nautittavaa "tyttöjen välistä ystävyyttä", mutta sekin riemu kilpistyy yhteen kohtaukseen, jossa pari misua paijaa Applegaten palleroita baarin naisten vessassa.