Julmia aikeita valkokangas

Sukurutsausta, yletöntä seksiä ja huumeita. Oheinen harrastevalikoima voisi olla otettu jonkun eurooppalaisen marginaaliohjaajan aihevalikoimasta, mutta kuuluu kuitenkin 23. heinäkuuta ensi-iltansa saavan Julmia aikeita -nuorisoelokuvan maukkaaseen antiin. Produktio on järjestyksessään neljäs elokuvaversio Pierre Laclosin 1700-luvun skandaalinkäryisestä Les Liaisons Dangereuses -romaanista (aikaisemmin mm. pukudraama Valheet ja viettelijät,1987).

Käsikirjoittajana paremmin tunnetun Roger Kumblen esikoisohjaus on yllättävän naseva kuvaus elämäänsä huvitusta etsivien ökyrikkaiden jälkikasvun halusta ohjailla muiden elämää. Hollywoodin huipulle kovaa vauhtia nouseva Ryan Philippe (mm. 54, 1998) on seksinhimoinen Sebastian, joka etsii haasteita itselleen lyömällä vetoa sisarpuolensa (Sarah Michelle Gellar) kanssa, että saa kellistettyä petiin lehdessä viattomuuttaan vakuuttavan neitsyen (Reese Witherspoon). Jos Sebastian onnistuu, hän saa palkaksi jo kauan himoitsemaansa seksiä sisarpuolensa kanssa. Huh-huh.

Teemat sivuseikka

Rajuista aiheistaan huolimatta Julmia aikeita onnistuu hyvin tarkoituksessaan saada jännittävä dialogi kantamaan koko elokuvan keston. Sebastianin ja hänen sisarensa häikäilemättömiä juonitteluja on viihdyttävää seurata ja lopussa paha saa palkkansa, kuten amerikkalaisen elokuvan oppikirjoissa lukeekin. Jossain vaiheessa veli myös tajuaa mainita sisarelleen, että "tuhoamme nyt monta elämää", mutta asian ei anneta vaivata. Kumblen elokuvassa mennään eikä meinata, mutta hänen kunniakseen on sanottava, ettei katsojaa hätkähdytetä liikaa. Julmia aikeita on kuin suuripiirteinen 1950-luvun jenkkimelodraama ilman Rock Hudsonia tai Paul Newmania.

Hollywoodille on ilmiselvästi tehnyt hyvää uusien teinitähtien esiinmarssi elämällään typerästi leikkineen River Phoenixin jälkeen. He ovat usein hypänneet elokuviin hankittuaan kannuksensa television saippuasarjoissa tai koulujen näyttämöillä. Julmissa aikeissa näyttelijätyö on kauttaaltaan hyvää, ja sitä osataan myös arvostaa. Esimerkiksi Ryan Philippe on juuri saanut valmiiksi elokuvan Sean Conneryn kanssa. Gellarkin on jo ehtinyt voittaa Emmy-palkinnon televisiotyöstään.

Filmikaupunki voinee olla huoletta näyttelijöidensä ammattitaidon säilymisen suhteen, kunhan itse selviäisi omasta paheestaan olla mahdollisimman shokeeraava koko ajan. Kun käsiaseita kannattava, mutta elokuvaväkivaltaa kammoksuva Yhdysvaltain kongressi on perässä, täytyy olla varovainen.