The Majestic valkokangas

Kun Elia Kazan sai pari vuotta sitten kunnia-Oscarin, aplodit olivat tavallista vaisummat. Syynä oli Kazanin menneisyys kollegansa pettäneenä "ilmiantajana", joka pelastaakseen oman uransa taipui HUAC:n, epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean edessä 1950-luvulla. Kommunistivainojen vuodet jättivät pysyvät arvet Hollywoodiin, kun monet lahjakkaimmista tekijöistä joutuivat vuosikausiksi paitsioasemaan. Mustan listan vuosiin on palattu monessa elokuvassa, ja tällä kertaa aiheeseen on tarttunut Frank Darabont. Tuloksena on laadukas, epookiltaan huolellinen ja tunteisiin vetoava, mutta samalla liian kompromissihakuinen kertomus käsikirjoittajan omatunnon heräämisestä.

Truman Show osoitti, että oikein ohjattuna Jim Carrey pystyy paljon muuhunkin kuin kuminaamarooleihin. The Majesticin 1950-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa Carrey esittää mustalle listalle joutunutta käsikirjoittajaa, joka auto-onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja päätyy kalifornialaiseen pikkukaupunkiin. Siellä häntä luullaan kadonneeksi sotasankariksi, jonka isä ja tyttöystävä toivottavat avosylin tervetulleeksi ja jonka paluusta koko kaupunki on innoissaan. Käsikirjoittaja on ihmeissään uudesta henkilöllisyydestään. Hän ei muista aiempaa elämäänsä, mutta näkemänsä elokuvat kyllä. The Majestic rakentuu siis identiteettitarinaksi, jolle kommunistivainot antavat lisäsisältöä. Huolella rakennettu tarina huipentuu HUAC:n kuulusteluihin, jossa Jim Carrey pitää kauniin, puhtaasti capralaisen amerikkalaisen demokratian puolustuspuheen.

The Majesticin pikkukaupunki on lähempänä 1930-luvun amerikkalaiselokuvan idyllistä pikkukaupunkia kuin 1950-luvun sisäisten ristiriitojen täyttämää yhteisöä. Ajankuvan aitouteen on satsattu, tyylikkäänä yksityiskohtana Uhkavaatimus maalle -elokuvan hyödyntäminen suutelukohtauksen taustalla. Kommunistivainojen kuvauksen historialliset yksityiskohdat eivät tosin ihan natsaa, sillä vuonna 1951 ei moisia puheita olisi komitean edessä keskeytyksettä pidetty. Joka tapauksessa The Majestic on kelpo pieteetillä toteutettu viihdepaketti. Ongelma on vain siinä, että paljon enempään olisi ollut aineksia.

Frank Darabont tekee miellyttävän vanhanaikaisia, avoimen tunteellisia ja optimistisia elokuvia. Niistä tulee hyvä olo, ne ovat lämminhenkisiä ja ajatuksia herättäviä teoksia. Darabontin käsiala ei ole kaikkein omaperäisin, mutta sen takaa paljastuu kuitenkin klassisen Hollywood-elokuvan hyvin tunteva filmihullu. Valitettavasti hän ei ole kuitenkaan osannut hyödyntää ehkä tärkeintä vanhan Hollywoodin oppia, kerronnan ekonomisuutta. Ohjaajan edellisen elokuvan, Vihreän mailin tapaan myös tämä on reilusti ylipitkä. Lisäksi ohjaajan sentimentaalisen vetistelevä tyyli alkaa käydä elokuva elokuvalta yhä rasittavammaksi. Viulumaton säestämät, liikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät kosketa, kun niissä on niin selvästi pyritty katsojan itkettämiseen. On jännä huomata, kuinka vaikeaa amerikkalaisille elokuvantekijöille on tehdä näitä herkkiä kohtauksia uskottavasti. Juuri tällainen tasapaksuus ja sokerikuorrutettu viihteellistäminen estävät… nousemasta mitenkään muistettavaksi teokseksi. Ohjaajan hienoon läpimurtoon Rita Hayworth - avain pakoon verrattuna The Majestic on sittenkin aika keskinkertainen elokuva.