Tuiki tuiki tähtönen

Kansantaiteilija, laulaja Georg Ots olisi ollut kummissaan näistä Moskovan valoista, joita tieteistoimintaelokuva The Darkest Hour tarjoaa. Viisi nuorta länsimaista aikuista on Moskovassa yökerhossa, kun taivaalta laskeutuu sähköisiä valopalloja. Valopallot pistävät ranttaliksi ja tuhkaavat valtaosan kaupungin väestöstä. Maapallon valloitus ja muukalaisten hyökkäys on alkanut.

Ei tiennyt H.G.Wells aikoinaan Maailmojen sotaa kirjoittaessaan, että tarinasta tehtäisiin yhä uusia variaatioita vuosikymmenten saatossa ja että tarinan runko inspiroisi jos jonkinlaisia tekijöitä. The Darkest Hourin käsikirjoittajat lienevät juuri näitä ”jos jonkinlaisia tekijöitä”, jotka ovat päättäneet kyhätä oman tekeleensä aiheesta. Ei Wellsin nimeä toki elokuvan krediiteissä mainita, mutta tarinan lähtökohdat ja linjaukset tuskin olisivat syntyneet ilman Maailmojen sotaa.

The Darkest HourJa sinänsä onkin ihan hyvä, ettei Wellsin nimeä tässä yhteydessä mainita, sillä lähes kaikessa mennään latteimman mahdollisen kliseen mukaan. Nuorilla aikuisilla on hyvin yksiulotteiset roolit, dialogi on kömpelöä ja suurimman osan selviytyjien kohtaloista tietää jo pitkälle etukäteen. Kummallista kyllä elokuvan päärooleihin on saatu Emile Hirschin kaltaisia lupaavia lahjakkuuksia eikä tavanomaisia riihestä reväistyjä kertakäyttöteinejä, joten dialogi ei töki ihan niin pahasti kuin mitä sen pitäisi.

”Alienit tulevat ja tuhoavat kunnes vastarinta syntyy” -teemoja on nähty turhankin paljon, ja oikeastaan tarinan ainoa innovatiivinen ajatus ovat alienit itse. Suippokorvaisten liskojen tai tripodien sijasta olennot ovat sähkökentissä majailevia kummajaisia, jotka näyttäytyvät hädin tuskin näkyvinä sähköpalloina. Kerrankin avaruuden muukalainen, joka on oikeasti muukalainen ja jonka elämä perustuu aivan eri tarpeisiin.

The Darkest HourTraditionaalisissa tarinoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä aina stereotyyppisissä hahmoissakaan, sillä tietyt arkkityypit kuuluvat narratiiviseen perinteeseen. Mutta perusasetelma edellyttää intensiivistä tunnelmaa ja dynaamista draaman kaarta, jossa hahmoista välittää edes vähäsen ja jossa tarinalla on selvät huippunsa. Nyt niitä ei ole, vaan eteenpäin mennään kuin Pohjanmaan lakeuksilla samalla kun ohjaaja Chris Gorak vetää pulkkaa rutiininomaisesti.

Vaikka elokuvan on tuottanut venäläisten tieteistoimintaelokuvien wünderkind Timur Bekmambetov, ei tarinan miljööstä eli amerikkalaisille eksoottisesta Moskovasta saada visuaalisesti paljoakaan irti. Pari kaupungin kiinnekohtaa nähdään turistinähtävyyshenkisesti taustalla, muuten tapahtumat voisivat sijoittua lähes mihin tahansa isompaan kaupunkiin.

The Darkest HourElokuvan 3D-toteutuksesta on omalta osaltaan vastannut myös suomalainen tekijä, lead stereographeriksi merkitty Kasimir Lehto. 3D-kohtauksien toimivuuden ja toiminnallisuuden suhteen The Darkest Hour on sikäli positiivinen kokemus, että 3D-efektit eivät tällä kertaa haittaa elokuvan toimintakohtauksia ja tee niistä sekavaa suttua. Toki 3D tekee kuvasta edelleen aivan liian tumman, on elokuvallisesti täysin tarpeeton eikä tuo taaskaan teokseen minkäänlaista lisäarvoa paitsi lippuluukun korotettuina hintoina, mutta se ei ole Lehdon vika.

The Darkest Hour ei ole niitä yhden tähden roskaelokuvia, joiden huonoudesta voi suorastaan innostua. Se ei ole myöskään amatöörimäisen huonosti toteutettu ja tahattoman koominen yhden tähden elokuva. Se ei ole myöskään täysin muovinen yhden tähden kalkkuna, jossa näyttelytaidottomat barbiet ja kenit tukehtuvat dialogiinsa, eikä se ole vuoden huonoin elokuva, jonka muistaisi miettiessään vuoden 2011 floppeja. Mutta se on niin hajuton, mauton ja väritön sekä nopeasti unohtuva tusinatuote, että se ansaitsee satunnaisista kahden tähden tuotantoarvoistaan huolimatta pyöristyksen alaspäin ja vain yhden tähden.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks