Syvänsininen meri valkokangas

Syvällä ihmisen sisällä vellova tunteidenmeri ei ole kovin tuore ajatus taiteessa. Metafora ei kenties saa uutta tulkintaa Terence Davisien Syvänsinisessä meressä mutta tapa, jolla se on tuotu valkokankaalle, on vaikuttava. Pienieleinen ja intiimi draama vaatii katsojansa keskittymisen, jolloin se myös antaa paljon. Syvänsininen meri on melankolista eleganssia, joka joko jättää leimansa katsojaan tai ei välity teatterin penkkiriveihin asti.

Hester on turvallisesti naimisissa itseään vanhemman tuomarin kanssa. Helpon elämän sijasta hän kuitenkin heittäytyy rakkaussuhteeseen nuoren Freddien kanssa. Avioero ei tule kysymykseenkään, mutta se ei muuta Hesterin valintaa. Elämä ilman intohimoa ei ole enää elämää ollenkaan.

Rachel Weiszin Hesterissä on hiljaista voimaa. Päältäpäin kylmältä vaikuttavan naisen silmien takana näkyy myrsky, jonka tukahduttaminen käy päivä päivältä vaikeammaksi. Vaikka Hester on lähtenyt suhteeseen silmät auki ja tietoisena tekojensa vakavuudesta, on hän välillä murtumassa tilanteen taakan alle. Hän joutuu katsomaan sivusta kuinka Freddie käy viettämässä aikaansa seurapiireissä, joihin hän aiemmin kuului. Sovinnaisuussäännöt eivät salli hänelle samanlaisia vapauksia kuin miehille ja hän jää tunteidensa kanssa auttamattomasti yksin.

Elokuvan pohjalla oleva samanniminen Terrence Rattiganin näytelmä antaa selkeät raamit tarinalle. Yhden vuorokauden aikana tapahtuvassa tarinassa dialogi on tärkeässä osassa, mutta elokuvalliset elementit tuovat sen rinnalle toisen ulottuvuuden. Syvänsinisessä meressä kyse ei ole vain näytelmän tuomisesta valkokankaalle vaan se on hienosti sovitettu elokuvan edellytyksiä vastaavaksi.

Ohjaaja Terence Davies on valinnut elokuvaan upeita, paljon puhuvia kohtauksia Hesterin menneisyydestä, jossa sanat eivät ole tarpeen. Musiikkia on käytelty säästeliäästi ja hiljaisuudesta on tehty arvokas lisä, jotka tuovat kohtausten jännitteisiin voimaa. Elokuvaa varten sävellettyä musiikkia ei ole käytetty lainkaan vaan tunteiden tulkkina toimi toistuva Samuel Barberin konsertto. Vähäeleinen elokuva koskettaakin juuri valinnoillaan. Mikä on jätetty pois ja mitä ei näytetä, tuovat väkevästi juuri elokuvallisuutta näytelmälliseen tekstiin.

Vanhat melodraamat tarjoavat Syvänsiniselle merelle paremman viitekehyksen kuin nykypäivän elokuvatarjonta. Sen melankolisessa kaipuussa on vanhanaikaista charmia ja sen luokkayhteiskunnan sekä sovinnaisuussääntöjen käsittely tuo mieleen mieleen Lyhyen onnen (1945) tai Sumujen sillan (1940) kaltaiset pienet mutta vahvat melodraamat. Kauttaaltaan väkevät roolisuoritukset ja vahva ohjaus tekevät elokuvasta ehdottomasti näkemisen arvoisen teoksen.